Aatteita ja aatoksia

Ihmiskunta on pullollaan aatteita ja aatoksia. Olen aina leikkisästi tokaissut kristillisyydellä ja vasemmistolaisuudella olevan siinä mielessä enemmän yhteistä kuin erottavuuksia, että molemmista tunnetaan monta erilaista ja toisistaan poikkeavaa suuntausta, filosofiaa taikka koulukuntaa. Molempien piirissä on myöskin tapana suhtautua antagonistisesti muihin suuntauksiin, joka on nähtävissä hyvin verisestikin historiasta. Siten kristillisyydessä ja vasemmistolaisuudessa molemmissa on aina antaumuksella haluttu linkittää oma persoona ynnä toimijuus osaksi laajempaa sosiaalista aatteellista kokonaisuutta. Tässä artikkelissa tarkoitukseni onkin käsitellä tätä vasemmistolle tyypillistä piirettä, moninaisilla tavoilla.

Tunnen monia erilaisia vasemmistolaisia persoonia ja olen huomannut, että usein koetaan mielekkääksi ilmaista hyvin suoraan, joskus dogmaattisellakin otteella, se mitä aatetta kukin kannattaa. Usein kuulee sanottavan "minä olen klassinen marxilainen", "minä olen leninisti" taikka "minä olen anarkosyndikalisti". Tämä on siinä suhteessa mielekästä, että se helpottaa näiden nimimerkkien, eräänlaisten yhteiskuntafilosofisten yläkäsitteiden kautta, kommunikaatiota koskien eri ihmisten poliittisia taipumuksia. Tämänlainen toiminta on myöskin toden totta hyvin tyypillistä Homo Sapiens Sapiens lajille. Omaamme vahvan mieltymyksen heimoihin. Tämänlainen menettely ja sitoutuminen, joskus hyvin suurella innokkuudella ideologioihin, omaa kuitenkin suuren negatiivisen potentiaalin. Tämän tien päässä odottaa usein dogmaattisuus ja fundamentalismi. Eikä tämä tosiaan ole vain vasemmistolaisuuteen linkittyvä teema, vaan hyvin laajasti nähtävissä lähes kaikkialla ihmisyyden piirissä. Myös poliittisen kentän oikealla laidalla on tätä taipumusta, ja erityisen vahvasti kristillisyyden piirissä mitä tulee uskonnolliseen olemiseen.

Filosofian opiskelijana vastustan dogmaattisuutta ja fundamentalismia. Maailmassa ei ole absoluuttisen varmoja asioita, eikä siten voi olla myöskään käytännöstä katsoen dogmeja. Ideologioihin, filosofiaan ja erilaisiin koulukuntiin tulee aina suhtautue eklektisellä tavalla. Niitä ei pidä kohdella kuolleina narratiiveina, vaan jonakin joita voi käyttää uudella tavalla ja joiden pohjalta voi luoda jotakin uudenlaista. On siis tärkeää, olla elinvoimainen ja elossa, kehittää uusia aatoksia ja ideoita. Sillä ei yhteiskuntafilosofiassa itsessään ole väliä, ajatteliko Marx taikka Smith jollakin tavalla, sillä kumpikaan ei luonut aukotonta maailmankatsomusta. Jotta voi sanoa olevansa marxilainen tai klassinen liberalisti, niin tulee kyllä sitoutua loogisesti tiettyihin näiden narratiivien aspekteihin. Ei ole kuitenkaan mielekästä pyrkiä olemaan marxilainen taikka klassinen liberalisti, vaan paljon mielekkäämpää on valmius kohdata jotakin uutta. Kaikista mielekkäintä on luoda jotakin uutta joko niin sanotusti "tyhjästä", taikka sitten selvästi perustuen johonkin aikaisempaan.

Punainen Pohjantähti ei ole sitoutunut mihinkään tiettyyn ideologiaan, vaan on yleisesti vasemmistolainen. Sikäli se on sitoutunut sosialismiin, solidaarisuuteen ja progressiivisyyteen yleisesti. Koska blogilla ei ole kuitenkaan toistaiseksi ollut muita kirjoittajia kuin minä, niin monet sen artikkelit ilmaisevat tiettyä liberalistista sosialismia. En ole kokenut mielekkääksi, taikka johdonmukaiseksi sitoutua johonkin valmiiseen narratiiviin. Olenhan filosofi ja filosofiassa tärkeintä on kyseenalaistaa, vasta sen myötä rakentaa. Sen sijasta olen eklektisesti luonut tiettyjä näkökulmia politiikan ja yhteiskuntafilosofian tuntemukseni pohjalta. Konsepteja ja ideoita voi aina yhdistellä, kunhan ne eivät ole loogisesti ristiriitaisia. Olenkin huomioinut, ettei sosialismi ole ristiriidassa liberalismin kanssa. Kyse ei ole mistään suurestakaan oivalluksesta, mutta jostakin joka tuntuu ravistelevan monien ymmärrystä. Tämä johtuu siitä, että sosialismi ja liberalismi on historiallisesti liitetty antagonistisiin aatesuuntiin. Huomionarvoisena poikkeuksena John Rawlsin tuotanto, joka on kehittynyt näiden tyypillisesti vastakkaisina esiintyneiden aatesuuntien ynnä perinteiden kohdatessa. 

Siinä missä kenties lähi-historiassa on ollut helppoa pitää sosialismia ja liberalismia anatgonistisina, niin syvemmässä historian tuntemuksessa ne eivät ole sitä koskaan olleet niin ehdottomasti kuin monet saattavat luulla. Vasemmisto-oikeisto jaon muodostuminen tapahtui Ranskan vallankumouksen aikoihin. Tällöin liberalistit ja jonkinlaiset proto-sosialistit, muodostivat 1791 Ranskan lainkokouksen salin vasemman laidan. Oikean laidan muodostivat monarkistit. Se mitä vasemmistolaisuus on tuosta saakka merkinnyt, on progressiivisyyttä ja vapautta. Nämä määrittävät omaa aatteellista suhtautumistani maailmaan. Ihmisten vapaus ja elinvoimaisuus (implikaationa yhteiskunnallinen progressio) ovat sen keskiössä. Sosialistinen politiikka ja talouden järjestäminen puolestaan ovat mielekkäät instrumentit, joilla toteuttaa nämä moraaliset kokonaisuudet käytännössä.

Kirjoittanut: pääkirjoittaja Johan J. Valli

Kun meno on radikaalia (poliittisista ääriliikkeistä)

Kuluneiden viikkojen aikana ollaan puhuttu paljon Orpon hallituksen äärioikeistolaisista vivahteista. Tampereella järjestettiin jopa suuri mielenilmaus, jossa koko Orpon hallitusta syytettiin äärioikeistolaiseksi kuppikunnaksi. Ei siitä sen enempää tältä erää.

Oikeistolaiset toimijat ovat turvautuneet klassiseen strategiaan ns. julkisen keskustelun piirissä. Tämä strategia on se, että aletaan puhua myöskin äärivasemmistosta vaikka sille ei olisi selvää syytä nähtävillä, keskustelun aiheina toimivien tapahtumien kannalta. Tämän strategian tavoitteena on saada molemmat puolet näyttämään yhtä huonoilta. Tämän tavoitteena on siis niin sanotusti tasata puntit vasemmiston ja oikeiston välillä. Ongelmana on ainoastaan se, että suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan äärioikeiston ja äärivasemmiston puntit eivät ole tasan. Oikeistopiirit ovat radikalisoituneet huomattavasti 2010-luvun aikana, jopa siinä määrin, että SUPO on uhka-arviossaan esittänyt äärioikeistolaisen terrorismin suuremmaksi uhaksi yhteiskunnalle kuin paljon mediassa käsitellyn ääri-islamistisen terrorismin. Sen sijasta äärivasemmistolainen liikehdintä rajoittuu Suomessa tällä hetkellä retoriikan tasolle ja maailmannäkemykseen yleensä, eikä väkivaltaisesta toiminnasta edes puhuta. Äärioikeiston ja äärivasemmiston puntit eivät ole kuitenkaan tasan muutenkaan laajemmassa yhteiskuntafilosofisessa tarkastelussa.

On tärkeää kysyä, mitä "ääriliike" edes tarkoittaa. Toisin sanoen se tarkoittaa radikaaliutta. Radikaalius ei ole lähtökohtaisesti missään nimessä negatiivinen asia itsessään. Tämä on asia joka tuntuu tällä hetkellä unohtuvan täysin valtavirran julkisesta keskustelusta. Liberalismi ja demokratia on nähty aikanaan hyvin radikaaleina aatteina ja poliittisen järjestäytymisen muotoina. Radikaalius määrittyy yksinkertaisesta suhteessa siihen minkä valtavirta hyväksyy historian missäkin vaiheessa maltilliseksi ja "keskitieksi". Tähän nivoutuu myös se, minkä takia sentrismi on tietystä tulokulmasta katsottuna ideoiden tasolla hieman erikoinen poliittinen asemoituminen. Kyse on Joseph P. Overtonin esittelemästä konseptista eli Overtonin ikkunasta. Aate ja ideologia saavat "ääri"-statuksen sen perusteella miten ne asemmoituvat overtonin ikkunan sen hetkiseen narratiiviin. 

Se miksi äärivasemmiston ja äärioikeiston "puntit eivät ole tasan", johtuu siitä ettei näillä kahdella vastakkaisella voimalla ole muuta yhteistä yleisesti kuin niiden nimen etuliite. Jos vertaa Karl Marxin Gothan ohjelman kommunismin määrittelyä, vasemmisto-kommunismia taikka eurokommunistista politiikkaa natsismiin taikka fasismiin, niin on selvää etteivät nämä ideologiat ole tasapaksusti yhtä epäoikeudenmukaisia ja negatiivisia piirteitä omaavia. Enkä sano tätä ulkokultaisella otteella, sillä äärivasemmistosta löytyy myös yhtä vaarallisia liikkeitä kuin natsismi ja fasismi. Tunnetuimmin kenties stalinismi, jota usein kutsutaankin muiden kommunistien ja sosialistien keskuudessa "punafasismiksi", mitä se pitkälti oli. Keskeinen ero poliittisten radikaalien aatteiden suhteen vasemmisto-oikeisto akselilla on kuitenkin siinä, että äärioikeisto koostuu kokonaan natsismista ja fasismista käytännössä. Äärivasemmisto taikka radikaali-vasemmisto pitää puolestaan sisällä enimmäkseen sellaista, jota ei voida pitää yhtä epäoikeudenmukaisina ideologioina ja poliittisina lähtökohtina. Vaikka oikeisto enemmän kuin mieluusti näkisi stalinisteja joka kadunkulmassa, niin ainakin Läntisessä maailmassa vasemmisto-piireissä on hyvin vähän stalinistisia toimijoita, eikä käytännössä yhtään kun puhutaan parlamentaarisesta vasemmistosta. 

Radikaaleista poliittisista liikkeistä ei tule keskittyä niiden radikaaliuteen, vaan niiden sisältöön. Sillä kaikki optimaalinen progressiivisyys ihmiskunnan historiassa, on aikanaan ollut ja tulee tulevaisuudessa yhtä lailla olemaan, aluksi radikaalia. 

Kirjoittanut: pääkirjoittaja Johan J. Valli