Elämä ei tapahdu tuotantovälineissä: kieroutunut asenne työhön

Elämä ei tapahdu tuotantovälineissä. Käsittelimme tämän otsikoinnin alla aihetta jo aikaisemmassa saman teemaan ympärillä pyörivässä artikkelissamme, hieman eri näkökulmasta. Tämä artikkeli on "toinen osa" aikaisempaan.

Siinä missä käsittelimme aikaisemmin työn alhaista korvausta (niin marxilaisesta kuin kapitalistisesta näkökulmasta) ja työn alhaista vapautta yleensä, niin tässä artikkelissa pyrimme esittelemään näkemyksen siitä miten yhteiskunnassamme vallitsee kieroutunut asenne työhön. Yhteiskunnallinen keskustelumme työstä, työnteosta ja työttömyydestä on usein paitsi "vähäisesti faktuaalista", niin myös muutenkin aika vinksahtanutta. 

Lähdetään liikkeelle siitä yksinkertaisesta kysymyksestä, että miksi ihminen tekee töitä yhteiskunnassamme. Vastaus on selvä, ihminen työskentelee taatakseen mieluisan (tai olosuhteiden mahdollistaman) toimeentulon. Se miten ihminen työskentelee yhteiskunnassamme käy varsin hyvin selväksi aikaisemmassa artikkelissamme aiheesta. Voimme suhteuttaa nämä pohdintaan siitä, että miksi ihmisen tulisi tehdä töitä ja miten ihmisen olisi mielekästä työskennellä. Vastaus on yhä jokseenkin selvä, mutta hieman erilainen. Ihmisen tulisi työskennellä siten, että hän tuo sillä jotakin arvokasta ja hyvää yhteiskuntaan itselleen, sekä muille. Toimeentulo kuuluu asiaan, mutta kun ihminen tekee töitä vain rahan motivoimana, niin se on perseestä hänelle itselleen. Hän joutuu uhraamaan suuren osan siitä ajasta, jonka hän voisi olla oma itsensä, töiden parissa joista hän saa minimiin lasketun korvauksen. Vielä tärkeämpää on pohtia sitä, miten ihmisen tulisi työskennellä. Ihmisen tulisi työskennellä siten, että hän voi olla läsnä työnteossa merkityksellisellä tavalla, nauttia työnteosta riittävien kahvitaukojen motivoimana ja ennen kaikkea siten, ettei hänen pidä uhrata ylimalkaista määrää henkilökohtaista energiaansa suhteessa työn korvaukseen ja omaan kykyynsä.

Nyt olemme kuitenkin sivunneet sitä, miten asioiden tulisi olla. Asiat eivät valitettavasti ole näin ja se on vahingollista yhteiskuntamme sekä kulttuurimme kehitykselle. Nyky-yhteiskunnassa työn tarkoitus on ennen kaikkea sosiaalisesti oikeuttaa oma elämisensä. Se pakon ja painostavan konformisuuden täyteinen kulttuurimme neuroosi. Koska tämä on se aktuaalinen työn pointti, arvioni mukaan, niin on helppoa muodostaa johtopäätökset siitä miksi työttömistä ja opiskelijoista pelkästään yleistasolla puhutaan niin alentavalla tavalla (yleensä viitataan näiden ryhmien laiskuuteen ja luuserimaisuuteen, kuin se olisi jokin kova looginen fakta). Molemmat näistä ryhmistä muodostavat kuitenkin prekaarin varjon joka tulee aina seuraamaan kapitalistista yhteiskuntaa! Sillä 100% täystyöllisyys on teoreettinen ja käytännöllinen mahdottomuus, joten työttömät ovat tulleet jäädäkseen yhtä pitkäksi aikaa kuin kapitalistinen järjestelmä itsessään. Opiskelijoiden läsnäolo yhteiskunnassa on tätäkin ilmeisempää, heitä tulee olemaan aina, sillä modernissa maailmassa tarvitaan korkean osaamistason omaavia työntekijöitä. Kapitalismissa työttömien ja opiskelijoiden päälle syljetään, vaikka ensimmäinen on järjestelmän itsensä aiheuttama ongelma ja toinen on itseasiassa työllisyyttä mutta ilman, että kukaan maksaa siitä palkkaa. 

Kun kerran työttömiä tulee aina olemaan, ainakin pieni määrä, niin olisi oikein taata riittävä työttömyystuki. Opiskelijoita tarvitaan ja he hyödyttävät kaikkea, niin ehkä olisi mahdollista maksaa heille edes varsinaisesti ostovoimaltaan riittävää tukea. Tämähän kuitenkin on vain vasemmiston liturgiaa! Minähän olen mustan listan miehiä, siis marxilaisia! Suurin nurinkurisuus onkin juuri siinä, etteivät nämä huomiot ole mitenkään erityisen vasemmistolaisia vaan hyvin maltillista maalaisjärjen käyttöä koskien sitä, että ihmisiä tulee kohdella ihmisinä. Jostakin syystä lähinnä vasemmistolaiset puolueet kuitenkin pyrkivät viemään asioita Suomessa parempaan päin koskien ilmitulleita seikkoja. Siihen tuskin on selkeää kattavaa vastausta, että miksi näin, mutta surullista ja ihmisvastaista se on. Meidän yhteiskunnan asenne työhön on juuri niin kieroutunut, ettei työskenteleviäkään ihmisiä aina pidetä työllisinä juuri sen takia, että yhteiskuntamme suhtautuu "työhön" hyvin rajallisella tavalla joka ei palvele yhteiskunnan mielekästä toimintaa. Viime viikkoina ovat puhuttaneet Orpon hallituksen kaavailemat leikkaukset, jotka kohdistuvat opiskelijoihin ennen kaikkea. Koska opiskelijat nähdään kulueränä, on radikaalia edes vaatia sitä, että opiskelun luonne säntillisenä työntekona tunnustettaisiin edes välttävissä määrin. Sen takia heiltä kannattaa myös leikata, koska he eivät ole "töissä sillä tavoin". 

Siinä luotetaan siihen, että ihmiset pärjäävät vaikkakin niukasti. Kuitenkin millainen yhteiskunta on sellainen, joka tietoisesti tuottaa vältettävissä ollutta kärsimystä ja pahoinvointia. Ei ainakaan sellainen jota minä kunnioittaisin.

Kirjoittanut: Johan J. Valli

Elämä ei tapahdu tuotantovälineissä: työn alhainen korvaus ja alhainen vapaus

Tuotantovälineiden käyttäjät, rahallista arvoa tuottavat kansalaiset, siis työläiset ovat yhteiskunnan talouden kannalta välttämättömiä. Sekä vasemmistolaisen klassisen narratiivin ytimessä. Suomalaisetkaan työntekijät eivät kuitenkaan globaalilla tasolla huomattavista etuoikeuksistaan nähden saa toimia, työskennellä, niin optimaalisessa ympäristössä mitä olisi mahdollista saavuttaa. Ihan vain siksi, koska oikeistopuoleet eivät sitä halua. Kummempia perusteluja oikeistolaiselle politiikalle on turha etsiä, sillä se tukeutuu sangen vähän rationaalisesti uskottaviin julistuksiin. 

Karl Marx esittää, että kapitalismissa työläinen (mediaseksikkäämmin duunari) myy työnsä porvarille (yksityiselle omistavalle taholle). Yksityinen taho on halukas saamaan tämän työvoiman itselleen, sikäli se tuottaa lisäarvoa, työn lisäarvoa. Työ tuottaa aina arvoa maailmaa. Filosofisemmassa havainnoinnissa voimme todeta, että työssä ihminen sisällyttää itseään muuhun maailmaan. Työ yleensä on kaiken kaikkiaan asia jota ihminen tekee, automaattisesti. On kuitenkin eri asia puhua työstä yleensä ja työstä kapitalismissa. Kapitalismin perusrakenteeseen kuuluu olettamus siitä, että enemmistä ihmisistä työskentelee toiselle taholle korvausta vasten. Tämä johtaa meidät sutjakkaasti hedelmällisten ja kriittisten pohdintojen äärelle, koskien kahta seikkaa, ensiksikin onko kapitalismin sisäisesti rahallinen korvaus työstä ajassamme yleisesti mielekäs ja toiseksi kadottaako ihminen itsensä sellaisessa työssä, jossa hänen on vain toteltava sokeasti käskyjä. Nämä ovat merkittäviä aiheita, sillä kapitalismissa palkka on materiaalinen elinehto ja autoritäärinen työ enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tunnetusti Marx huomauttaa, että on loogisesti mahdotonta kapitalismissa saada työn tuottamaa lisäarvoa kokonaisuudessaan vastaavaa palkkaa. Sillä yksityisen tahon joka hallitsee tuotantovälineitä on pakko ottaa kyseisten välineiden ja itsensä ylläpitoon työn lisäarvosta rahaa. Itsensä ylläpito tarkoittaa kapitalismissa kaiken lisäksi rahallisia voittoja, jotka pyritään automaattisesti maksimoimaan. Täten työntekijä saa palkan muodossa vähemmän rahaa käteen, mitä hänen työnsä arvo varsinaisesti kokonaisuudessaan oli. Kapitalismissa työläinen saa aina liian pienen korvauksen. Tarkastelkaamme asiaa kuitenkin toisesta tulokulmasta. Ajatelkaamme hetken, että tämä Marxin osoittama arvontuotannon kyseenalainen mekanismi olisi jostakin syystä hyväksyttävissä. Tällöin meidän tulee tarkastella palkkauksen ehtoja toisella tavalla. Kapitalistisesti ja markkinaperusteisesti työn palkkaa voidaan pitää mielekkäänä mikäli se A. palkitsee tarpeeksi työn vaatimasta energian käytöstä ja B. antaa työntekijälle inhimillisesti riittävän ostovoiman. Näinkin tarkasteltuna on selvää, ettei ihminen yleensä saa työstään uskottavaa korvausta. Koskien työn vaatimaa energiaa on pakko huomauttaa, että monista rankoista työtehtävistä maksetaan huomattavasti alhaisempaa palkkaa kuin monista muista töistä. Tämä pätee moniin työtehtäviin, huomattavimmin hoitoalan työntekijöihin, siivoojiin, kuriireihin ja muihin palvelualojen töihin. Koskien sitä, tuottaako palkka työntekijälle riittävää ostovoimaa (edes kapitalistisesti mielekkäällä tavalla) on vastaus selvä, ei tuota. Suuri osa asumistuen nostajista Suomessa on työssäkäyviä (lukuunottamatta opiskelijoita), jos palkka ei riitä elämisen ylläpitoon yhteiskunnassa, niin palkat ovat liian matalat. Silloin niiden ostovoima on naurunalaisella tasolla. 

Tämän lisäksi ettei työn korvaus ole joko maailmassa yleisesti tai edes kapitalismin itsensä silmissä kohtuullisella tai mielekkäällä tasolla, voimme lyhyesti vielä mainita ettei ole työn vapauskaan. Palkkatöiden ollessa yleisin toimeentulon muoto, kyse on yhdestä yhteiskuntamme keskeisimmästä asiasta. Palkkatöissä ihminen ei myy paitsi omaa elinvoimaansa työvoimaksi, vaan myös oman elinvoimansa vapauden. Työn viedessä suurella osalla ihmisistä merkittävimmän osan käytettävissä olevasta energiasta, on kyseenalaista vaikkakin laajasti tottumuksesta hyväksyttyä, ettei nykyisillä työmarkkinoilla työtehtävissä ole läheskään aina vapautta olla oma itsensä. Monet juurikin matalapalkkaisista työtehtävistä ovat sellaisia, että kuka tahansa voi tehdä niitä. Toisin sanoen ainoa rooli ihmiselle on olla hammasratas koneistossa jonka hedelmät menevät ensisijassa muaalle. Tähän suhteutettuna kaikki puhe yksilön vapaudesta on vain teoreettista idealismia ja haihattelua. Yritysten toiminnan tavat ovat yleismaailmallisesti autoritäärisiä, tällä historian hetkellä. Ihminen ei voi toimia palkkatöissä omana itsenään, ainoastaan tuotantovälineenä. Ihminen menee palkkatöihin, jotta voi olla vapaa-ajalla oma itsensä. Ainoa jäljelle jäävä kysymys on, että jättääkö yhteiskuntamme ja työkulttuurimme tilaa edes mielekkäälle määrälle vapaa-aikaa.

Kirjoittanut: Johan J. Valli

Yksinäisen ihmeen illuusio

Yksin kenestäkään ei tule miljonääriä. Täysin yksin, kenestäkään ei tule mitään. Koko ihmislajin tietoisuus, talous ja kaikki se minkä me tunnistamme ihmiselle ominaiseksi on jotakin joka voi syntyä ainoastaan sosiaalisesti ja kollektiivisesti. Jokaisen menestystarinan taustalla on aina joukko investointeja joita ilman menestys olisi ollut vain pilkahdus ihmisen silmäkulmassa. Usein nämä investoinnit ovat julkisen sektorin tekemiä, sillä yksityisellä sektorilla ei ole halua investoida ihmisiin, vaan ainoastaan rahaan. Sen sanominen voi kuulostaa perinpohjaisen vasemmistolaiselta, mutta kyse on kapitalismin perustavasta mekanismista, yhteiskuntiamme ja elämiämme eniten määrittävästä faktasta. 

Esimerkiksi Applen IPhone tuotteena olisi ollut mahdoton ilman Yhdysvaltain hallituksen, ennen kaikkea armeijan, merkittäviä julkisia investointeja teknologian kehitykseen. IPhone'n itseensä sisällyttämästä teknologiasta 70% on nimittäin julkisen sektorin investointien myötä kehitettyä. Siinä ei siis ollut kyse siitä, että Steve Jobs olisi ollut jokin visionäärinen velho. Hän oli hyvä markkinoimaan, eikä olisi siinäkään onnistunut ilman niitä varsinaisia insinöörejä ja tietotekniikan ammattilaisia jotka oikeasti IPhonen kehittivät. Edes siis tämä läpikotaisin kapitalistinen tuote ei ole lainkaan yhden yksilön projekti, vaan kaikkea muuta. Se ei ole edes kapitalismin tuote, vaan kapitalistettu tuote.

IPhone on kuitenkin vain kännykkä, ja mainittavan arvoinen siitä syystä ettei tämänlaisten materialististen innovaatioiden jotka voivat yksilön nostaa menestykseen, kehityskulku ja tarina ole koskaan yksilökeskeinen. Puhtaammin ihmisikeskeinen esimerkki on se, että vain murto-osa Suomen keskiluokasta olisi keskiluokkaa, mikäli meidän yhteiskunnassamme ei olisi aikanaan ollut niin vahvaa sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota. Pohjoismaalaisen hyvinvointivaltion malli on perinpohjaisen sosiaalidemokraattinen konsepti ja hyvä sellainen, ainakin verrattuna enemmistöön yhteiskuntajärjestelmistä mitä historia on tähän astisesti näyttänyt meille. Tämä ei tarkoita tosin sitä, että SDP Suomen tapauksessa olisi yksin rakentanut suomalaista hyvinvointivaltiota. Se tehtiin yhteistyössä Maalaisliiton ja SKDL,n kanssa. Ainoastaan se on historiallinen fakta menestyksekkään yhteiskuntamme luomisen historiasta, että Kokoomus ei osallistunut siihen lainkaan. Tämä ei sinänsä ole Kokoomuslaisten syy, vaan Neuvostoliiton ulkopoliittisen vallan. Joka tapauksessa Kokoomuksen poissa olo poliittisesta vallasta aikaisempina vuosikymmeninä on luultavasti palvellut suomalaisten etua ennen kaikkea yleensä.

Suomesta tulee paljon maamme vaatimattomaan kokoon nähden menestyksekkäitä insinöörejä, kaikenlaisia tutkijoita ja akateemikkoja ja taiteilijoita. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että suomalainen yhteiskunta on ollut tarpeeksi inhimillinen. Pohjoismaalaisen hyvinvointivaltion mallin mukaisesti ketään ei ole teoriassa jätetty yksin. Meillä on luotuna selvät instituutiot joiden kautta ja avulla ihminen on voinut edistää itseään itsensä, sekä koko muun yhteiskunnan eduksi. Tälläisiin lukeutuvat suoraan ennen kaikkea ilmainen koulutus kaikilla koulutuksen asteilla. Terveydenhuolto joka on pitänyt enemmistön toimintakykyisinä ja hyvinvoivina. Kaiken taustalla, harmaana eminenssinä sosiaaliturva jonka varaan ihminen joutuu paljon enemmän elämänsä aikana, mitä kokoomuslaiset idealistit ja hegemonistit haluavat itselleen myöntää. On esimerkiksi kristallin kirkkaasti selvää, ettei opiskelija valmistu tehokkaasti ja kasva hyvinvoivaksi, mikäli hänen pitää samalla käydä opintojensa ohella jatkuvasti töissä. Se imee nuoren elinvoiman ja mitään ei jää jäljelle, olla ihminen itsessään maailmassa.

Ihminen ei varsinkaan elämänsä ensimmäisinä vuosikymmenyksinä pärjää yksin. Siksi on tarvittua ja vaadittua, että meillä on keinot pitää huolta tulevien sukupolvien kyvystä kasvaa ja kehittyä jatkamaan yhteiskuntamme toimintaa. Eikä vaan toimintaa, vaan ehkä jopa sen muuttamista ja rakentamista paremmaksi. Parempi huominen tai ylipäätänsä mielekäs yhteiskunta ei ole mahdollinen mikäli ei ole tahoa joka systemaattisesti investoi juuri ihmisiin itseensä. 

Tässä artikkelissa tarkoituksena ei ole myöskään antaa tukeamme läpikotaisin kollektivistiselle kulttuurille. On selvää, että monet menestystarinat ja hienot elämän kulut olisivat niin ikään jääneet toteutumatta ilman yksilöstä lähtöisin olevaa voimaa, ideaa ja haavetta. Tässä artikkelissa pyrkimyksenä on vain nostaa esille se ihmisyyden sanoma, ettei ihmistä tule jättää yksin maailmassa, eikä hän yksin voi taikoa tyhjästä mitään uutta ja merkityksellistä. Meillä on illuusio yksilöstä jonka pitää kyetä jo vasta teinistä nuoreksi aikuiseksi kasvaneena, heti onnistumaan tavattoman laaja-alaisesti, sellaista yksilöä ei kuitenkaan ole olemassakaan, eikä se onnistu yksin varttuneemmaltakaan yksilöltä. Vaikka yksin tekisi kaiken oikein, ei siitä vielä tule mitään ellei kukaan ole valmis investoimaan, antamaan ihmisarvolle materialistista tunnustusta, oli se sitten opintotuen tai palkan muodossa.

Se mitä oikeistolaiset puolueemme kutsuvat yksilön vastuullisuudeksi on todellisuudessa vain materiaalista yksinäisyyttä. Kukaan ei ole materialistisen yksinäisyyden kyllästämässä yhteiskunnassa auttamassa edes niitä joilla ei ole vielä ollut edellytyksiä luoda omaa toimeentuloaan, saati heitä joilla sen esteenä ovat ne monituiset ihmisyyden kompastuskivet. Ihmiselle ihmisyytensä arvossa kapitalistilla on antaa vain yksinäisyyttä ja ankara maailma, jonka ei tarvitsisi olla niin ankara maailma. Se mitä ihmiseltä kapitalismissa vaaditaan, että hänelle annetaan tunnustusta on ns. yksinäisen ihmeen illuusio. Vaatimus käytännöllisesti katsoen mahdottomasta tavasta olla.

Kirjoittaja: Johan J. Valli