Elämä ei tapahdu tuotantovälineissä: työn alhainen korvaus ja alhainen vapaus

Tuotantovälineiden käyttäjät, rahallista arvoa tuottavat kansalaiset, siis työläiset ovat yhteiskunnan talouden kannalta välttämättömiä. Sekä vasemmistolaisen klassisen narratiivin ytimessä. Suomalaisetkaan työntekijät eivät kuitenkaan globaalilla tasolla huomattavista etuoikeuksistaan nähden saa toimia, työskennellä, niin optimaalisessa ympäristössä mitä olisi mahdollista saavuttaa. Ihan vain siksi, koska oikeistopuoleet eivät sitä halua. Kummempia perusteluja oikeistolaiselle politiikalle on turha etsiä, sillä se tukeutuu sangen vähän rationaalisesti uskottaviin julistuksiin. 

Karl Marx esittää, että kapitalismissa työläinen (mediaseksikkäämmin duunari) myy työnsä porvarille (yksityiselle omistavalle taholle). Yksityinen taho on halukas saamaan tämän työvoiman itselleen, sikäli se tuottaa lisäarvoa, työn lisäarvoa. Työ tuottaa aina arvoa maailmaa. Filosofisemmassa havainnoinnissa voimme todeta, että työssä ihminen sisällyttää itseään muuhun maailmaan. Työ yleensä on kaiken kaikkiaan asia jota ihminen tekee, automaattisesti. On kuitenkin eri asia puhua työstä yleensä ja työstä kapitalismissa. Kapitalismin perusrakenteeseen kuuluu olettamus siitä, että enemmistä ihmisistä työskentelee toiselle taholle korvausta vasten. Tämä johtaa meidät sutjakkaasti hedelmällisten ja kriittisten pohdintojen äärelle, koskien kahta seikkaa, ensiksikin onko kapitalismin sisäisesti rahallinen korvaus työstä ajassamme yleisesti mielekäs ja toiseksi kadottaako ihminen itsensä sellaisessa työssä, jossa hänen on vain toteltava sokeasti käskyjä. Nämä ovat merkittäviä aiheita, sillä kapitalismissa palkka on materiaalinen elinehto ja autoritäärinen työ enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tunnetusti Marx huomauttaa, että on loogisesti mahdotonta kapitalismissa saada työn tuottamaa lisäarvoa kokonaisuudessaan vastaavaa palkkaa. Sillä yksityisen tahon joka hallitsee tuotantovälineitä on pakko ottaa kyseisten välineiden ja itsensä ylläpitoon työn lisäarvosta rahaa. Itsensä ylläpito tarkoittaa kapitalismissa kaiken lisäksi rahallisia voittoja, jotka pyritään automaattisesti maksimoimaan. Täten työntekijä saa palkan muodossa vähemmän rahaa käteen, mitä hänen työnsä arvo varsinaisesti kokonaisuudessaan oli. Kapitalismissa työläinen saa aina liian pienen korvauksen. Tarkastelkaamme asiaa kuitenkin toisesta tulokulmasta. Ajatelkaamme hetken, että tämä Marxin osoittama arvontuotannon kyseenalainen mekanismi olisi jostakin syystä hyväksyttävissä. Tällöin meidän tulee tarkastella palkkauksen ehtoja toisella tavalla. Kapitalistisesti ja markkinaperusteisesti työn palkkaa voidaan pitää mielekkäänä mikäli se A. palkitsee tarpeeksi työn vaatimasta energian käytöstä ja B. antaa työntekijälle inhimillisesti riittävän ostovoiman. Näinkin tarkasteltuna on selvää, ettei ihminen yleensä saa työstään uskottavaa korvausta. Koskien työn vaatimaa energiaa on pakko huomauttaa, että monista rankoista työtehtävistä maksetaan huomattavasti alhaisempaa palkkaa kuin monista muista töistä. Tämä pätee moniin työtehtäviin, huomattavimmin hoitoalan työntekijöihin, siivoojiin, kuriireihin ja muihin palvelualojen töihin. Koskien sitä, tuottaako palkka työntekijälle riittävää ostovoimaa (edes kapitalistisesti mielekkäällä tavalla) on vastaus selvä, ei tuota. Suuri osa asumistuen nostajista Suomessa on työssäkäyviä (lukuunottamatta opiskelijoita), jos palkka ei riitä elämisen ylläpitoon yhteiskunnassa, niin palkat ovat liian matalat. Silloin niiden ostovoima on naurunalaisella tasolla. 

Tämän lisäksi ettei työn korvaus ole joko maailmassa yleisesti tai edes kapitalismin itsensä silmissä kohtuullisella tai mielekkäällä tasolla, voimme lyhyesti vielä mainita ettei ole työn vapauskaan. Palkkatöiden ollessa yleisin toimeentulon muoto, kyse on yhdestä yhteiskuntamme keskeisimmästä asiasta. Palkkatöissä ihminen ei myy paitsi omaa elinvoimaansa työvoimaksi, vaan myös oman elinvoimansa vapauden. Työn viedessä suurella osalla ihmisistä merkittävimmän osan käytettävissä olevasta energiasta, on kyseenalaista vaikkakin laajasti tottumuksesta hyväksyttyä, ettei nykyisillä työmarkkinoilla työtehtävissä ole läheskään aina vapautta olla oma itsensä. Monet juurikin matalapalkkaisista työtehtävistä ovat sellaisia, että kuka tahansa voi tehdä niitä. Toisin sanoen ainoa rooli ihmiselle on olla hammasratas koneistossa jonka hedelmät menevät ensisijassa muaalle. Tähän suhteutettuna kaikki puhe yksilön vapaudesta on vain teoreettista idealismia ja haihattelua. Yritysten toiminnan tavat ovat yleismaailmallisesti autoritäärisiä, tällä historian hetkellä. Ihminen ei voi toimia palkkatöissä omana itsenään, ainoastaan tuotantovälineenä. Ihminen menee palkkatöihin, jotta voi olla vapaa-ajalla oma itsensä. Ainoa jäljelle jäävä kysymys on, että jättääkö yhteiskuntamme ja työkulttuurimme tilaa edes mielekkäälle määrälle vapaa-aikaa.

Kirjoittanut: Johan J. Valli