"Joukko 25-50 vuotiaita miehiä työskentelee hiilikaivoksella, he hikoilevat ja kiroilevat, puhuvat naisista ja urheilusta. Ylipitkän ja alipalkatun työvuoronsa päätteeksi he vaeltavat kapakkaan juomaan halpaa olutta ja ehkä jotakin kirkkaampaa."
Tämän kaltainen on usein skeema työväenluokasta ja työväenluokkaisuudesta. Rappioromantiikka ja machoilu ovat lähes kädellä kosketeltavissa. Kuinka typerästi ja yksiulotteisesti täytyy kuitenkin kyetä ajattelemaan, että työväenluokkaisuuden kuva on tälläinen? Tämänlainen skenaario on varmasti useammin kuin kerran toteutunut jossakin 1900-luvun alkupuoliskon Britanniassa ja Yhdysvalloissa, sen kiistäminen olisi historiatonta. Nyt eletään kuitenkin vuotta 2023 ja ihmiskunnan historia ei päättynyt 1900-luvun alulle, niin hyvässä ja pahassa. Yleinen mielikuva työväenluokkaisuudesta kuitenkin tuntuu jämähtäneen tuolle ajalle.
Realistisesti katsottuna, ja tämä ei vaadi suuria älyllisiä ponnisteluja, on kuitenkin selvää, että työväenluokkaisuus on tämän lisäksi myös naisia, homoja, sukupuolivähemmistöjä ja etnisesti moninaisempaa. Työväenluokkaisuus ei ole myöskään automaattisesti mitään junttiutta. Työväenluokan harrastuksiin ei lukeudu ainoastaan jääkiekko, jalkapallo, alkoholi ja sovinistiset vitsit. Työväenluokkaisuuteen kuuluu myös ajattelevuus, kiinnostus tieteestä, taiteesta ja filosofiasta. Enemmistö ihmisistä kuuluu laajaan työväenluokan määritelmään, enemmistö homoista ja transsukupuolisista loogisesti kuuluu niin ikään työväenluokkaan. Silti usein voi tuntua siltä, että työväenluokkaisuus ja esimerkiksi transsukupuolisten oikeuksien ajaminen eivät jotenkin sovi yhteen. Kulttuurissamme yleisesti nuori transnainen joka meikkaa kotonaan ja sovittelee uusia korkokenkiään ei ole mielikuva jota liitämme usein työväenluokkaisuuteen. Tämä on kuitenkin inhimillisen älyn hataruutta ja heikkoutta.
Me vasemmistoliittolaiset usein haikailemme SKDL'n ja työväenluokkaisuuden kullattuja aikoja. Täytyy myöntää, että pahimmillaan Vasemmistoliitto on viestinnässään ainakin unohtanut puhutella sitä yleistason tyypillistä työläistä, keskittyen paljon enemmän 2010-luvulla liian yksipuolisesti feminismiin ja ilmastonmuutokseen. Tämä on epäonnistuminen, sillä mitä varten Vasemmistoliitto on jos ei työväenluokkaa varten.
Joka tapauksessa työväenluokan asioista meidän tulee ensisijassa puhua ja duunareiden asioiden ajaminen ei tarkoita, että meidän tulee tehdä Vasemmistoliitosta pelkästään setä-miesten valtakuntaa. Sillä kuten olen tässä artikkelissa todennut ja osoittanut, työväenluokkaisuus on tänä päivänä ehkä jotakin muuta kuin yleinen mielikuvamme antaa olettaa. Eikä työväenluokan asioihin keskittyminen tarkoita, ettemmekö voisi politiikan laajalla kentällä edistää aina myös erilaisten vähemmistöryhmien oikeuksia, ekologisesti kestävämpää yhteiskuntaa ja ihmisoikeuksia yleensä. Ennen kaikkea Vasemmistoliiton poliittisen viestinnän tulisi kuitenkin keskittyä siihen työväenluokkaan ja työväenluokan asioiden ajamiseen mutta muistaa, ettei se ole sitä mitä haikailemme. Jos joku duunari sitten on niin takertunut machoiluunsa ja pelokas sen menettämiselle (jostakin arvoitukseksi jäävästä syystä), ettei hänessä ole miestä puolustamaan niitä joita kohdellaan epäreilusti myös ja jotka myös erilaisuudestaan huolimatta ovat työväenluokkaa, niin olkoot äänestämättä omien etujensa puolesta. Pikkumaisuus, ylimielisyys ja suvaitsemattomuus ovat varmasti se parempi vaihtoehto, pienemmän palkan kera.
Kirjoittanut: Johan J. Valli 2023

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti