Uusliberalismin ajan velkaorjuus, osa I, valtiot velan vankeina

Uusliberalistisen politiikan vaikutukset globaaliin talousjärjestelmään ovat olleet tuhoisat. Yhdistyneet Kansakunnatkin on linjannut uusliberalismin eriarvoisuutta lisääväksi. Tätä on vaikea olla näkemättä, olematta jonkinlainen dogmatisti. Uusliberalismia määrittävinä piirteinä voidaan pitää julkisen omaisuuden (kuten infrastruktuuin ja palveluiden) yksityistämistä ja valtion sosiaaliturvajärjestelmien rahoituksen jatkuvaa heikentämistä, taikka niistä totaalista luopumista. On selvää, että tämänlainen politiikka ei edistä kuin vain harvojen ja valittujen mahdollisuutta menestyä uskottavasti yhteiskunnassa. Uusliberalismi johtaakin vahvan taloudellisen eliitin muodostumiseen, keskiluokan ja etenkin työväenluokan kustannuksella.

Emme kuitenkaan tässä tekstissä ensisijaisesti keskity uusliberalistisen politiikan välittömiin ja suoriin toimiin. Tarkoituksena on sen sijasta keskittyä siihen millainen negatiivinen vaikutus, suhteessa ihmisoikeuksiin ja yhteiskuntien vapauteen uusliberalismilla on globaalilla tasolla, johtuen sen luomasta globaalista talousjärjestelmästä. 

Globaali talousjärjestelmä on hiljalleen 1980-luvulta lähtien kehittynyt uusliberalistiseksi. Keskeisin edellytys uusliberalistisen globaalin talousjärjestelmän luonnille on ollut Yhdysvaltain dollarin muuttaminen fiat-valuutaksi Ronald Reaganin toimesta. Muut maailman keskeisimmät valuuttajärjestelmät ovat seuranneet perässä, kuten huomattavimmin suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta, euro. Fiat-valuuttajärjestelmissä on kyse siitä, että rahan arvo määräytyy hallinnon säädösten mukaisesti. Hallinto viittaa poikkeuksetta tällä aikakaudellamme keskuspankkiin tai vastaavaan instituutioon. Karkeasti ilmaistuna rahan arvo määrittyy tyhjästä ja yhteiskuntasopimuksen varaisesti. Se miten tästä tullaan velkaan ja velan käyttämiseen systemaattisesti poliittisen vallan välineenä juontuu siitä, että mitä fiat-valuuttoihin tulee niin kaikki raha on periaatteessa keskuspankin liikkeelle laskemaa lainaa. Tästä juontuu se monimutkaisuudessaan hämyinen globaali kaikkea määrittävä talousjärjestelmä, jossa kansallisvaltiot poikkeuksetta ovat toisilleen sekä myös omille keskuspankeilleen velkaa. 

Sillä fiat-valuutta on rahana aina lainarahaa, eli sen arvonmäärittäjänä toimivan keskuspankin myöntämää lainaa talouden toimijoille. Fiat-valuuttojen suhteen rahan luominen voi tapahtua myös siten, että keskuspankki ostaa rahoitusomaisuutta, tällä ei kuitenkaan ole suurempaa vaikutusta esittämäni proposition loogisuuteen. 

Elämme yhteiskunnassa jossa kaikki raha on siis toisin sanoen velkaa. Valtioiden velkaan (makrotaloudessa) ei kuitenkaan lukeudu oletusta siitä, että ne maksaisivat koko velkansa koskaan pois. Valtiot ottavat jatkuvasti uutta velkaa jolla maksetaan vanhaa velkaa, sekä toteutetaan talouden kilpailukykyä vahvistavia investointeja. Yleinen konsensus taloustieteessä on myöskin se, että velkaantuminen ei ole riski mikäli velka on alle 60% valtion bruttokansantuotteesta. Suomen velkaantuminen saataisiin talosutieteellisestä näkökulmasta uskottavasti taitettua ilman leikkauksia SOTE-palveluista taikka sosiaaliturvasta. Kysymys on puhtaasti siitä, että Suomen oikeistopuolueet valitsevat vapaaehtoisesti leikata näistä. Taloudellisen kilpailukyvyn kasvattamiseksi olisi hyvinvointia lisäävää ja siten moraalista, mutta myös taloudellisesti järkevää vahvistaa taloutta verotuksen progression koventamisella, veropohjan vahvistamisella sekä investoimalla velka siten että se maksaa itsensä takaisin.

Vasemmistolaisen talouspolitiikan näkökulmasta velkarahan investoiminen terveydenhuoltoon, sosiaalitoimeen ja esimerkiksi opintotukiin on kestävä ratkaisu. Sillä se tukee yhteiskunnan taloudellista kilpailukykyä. Tällöin velalla saavutetut uudistukset siis tuottavat enemmän kuin maksavat. Uuden hyvinvointivaltion rakentaminen edellyttää yhteiskuntasopimuksen moraalisen legitimiteetin ja taloudellisen kestävyyden kannalta investointeja yhteiskunnalliseen hyvinvointiin (fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, opiskeluun, infrastruktuuriin). Ilman näitä investointeja suomalaisen yhteiskunnan taloudellinen kilpailukyky, sekä oikeutus ihmisten hyvinvointia ja vapautta edistävänä voimana ovat vakavasti uhattuina.

Kirjoittaja:

pääkirjoittaja Johan Valli