Uusliberalistinen politiikka on laajan konsensuksen mukaan eriarvoistavaa ja kasvun edellytyksiä heikentävää. Sen voima kumpuaa aina enemmän tai vähemmän taloudellisista toimista, ja täydestä etiikan vastuun sivuuttamisesta. Oikeistopuolueiden päättäjät tekevät valintansa poliittisista toimistaan hyväveliverkostoissa ego edellä, ja vähän jeesaten kaveria. Voisimmekin listata hyvin pitkälle kaikki ne implikaatiot mitä tällä on ihmisten terveydelle ja elämän laadulle. Sanotaan vain, että kaunista se ei ole. Sen sijasta suurennuslinssin alla on tarkoitus tässä tekstissä pitää se, mitä kaikkea tämä uusliberalistinen "talousosaamisen" keihäänkäri siis sisällään pitää. Uusliberalistisen politiikan taloudelliset strategiat keskiluokkaa ja työväenluokkaa vastaan voidaan tiivistää täten...
- hintatason kiskonta
- alhaiset palkat
- ihmisten velkaannuttaminen
Nämä kaikki ovat läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa nykyisellään. Vähittäiskaupan alalla elämän edekkytysten hinnat on kiskottu korkeiksi, toisin sanoen ruoka maksaa enemmän ja enemmän. Kyseessä on markkinataloudellisesti toimimaton tilanne joka juontaa Suomeen muodostuneesta duopolista kyseisellä toimialueella. Varsinainen syyllinen kasvaviin arjen kustannuksiin on ensisijaisesti Kesko, joka on alinomaa nostanut hintojaan. S-Ryhmä on joutun seuraamaan perässä kilpailun nimissä, mutta ollut paljon ensimmäistä maltillisempi. Samaan aikaan kun kuluttajahinnat ovat kohonneet, niin Kesko on tehnyt ennätyksellistä tulosta ja teksi itseasiassa jo hinnoittelun varsinaista koventumista. Hyvin konkreettinen todiste yksityisen pääoman yhteiskunnallisesta vastuuttomuudesta. Ruoka ei kuitenkaan ole ainoa asia joka maksaa enemmän nykyään, sähkönsiirtifirmat niin ikään harjoittavat vielä vähittäiskaupan alaakin rakempaa hintojen kiskontaa. Tunnetusti myöskin asuntojen hinnat ovat jo vuosikymmeniä sitten pompanneet kohtuuttomuuksiin ja tällä tavoin yksityiset vuokranantajat kiskovat valtion asumisen tuet suuremmiksi ja suuremmiksi opiskelijoiden kustannuksella.
Historiallisesti ensimmäiset merkit uusliberalistisesta politiikasta ottivat paikkansa Yhdysvalloissa, jossa jatkuvasti vaurastunut keskiluokka alkoi vajoamaan työväenluokan lailla kun palkat eivät enää nousseet ja yksityinen pääoma siirsi tehtaat Aasian halvan työvoiman piiriin. Myöhemmin tämä kehitys on muodostunut trendiksi koko Länsimaiden poliittisessa piirissä. Koko 1900-luvun ajan työntekijän tehokkuus on kasvanut Länsimaissa, eksponentiaalisesti itseasiassa. Käytännössä tämä tarkoittaa taloudellisen tehokkuuden 100% kasvua. Tästä huolimatta 1970-luvulta eteenpäin palkat eivät ole kasvaneet samalla tahdilla, saati vapaa-aika lisääntynyt vaikka elämää ylläpitävää mielekästä työtä ei ole viidelle viikonpäivälle kahdeksan tunnin annoksissa. Palkat pidetään sillä tasolla, että ne tyydyttävät ihmisen mutta eivät salli rikastumista. Vapaa-aika pidetään enenevissä määrin anglofiiliseen tyyliin minimissään, sillä työntekijän vapaa-aika on aina pois yksityisen pääoman tuotoista.
Oikeastaan palkkojen alhaisuudesta ja hidastetusta kasvusta juontaakin yksilöitä piinavaa velkaorjuus. Työtä tekemällä ei uusliberalistisessa kapitalismissa saada kasaan sellaisia summia joilla tehdään mitään kännykkää taikka bleiseriä suurempia investointeja. Autoa ja asuntoa varten musertavalle enemmistölle ihmisistä pakko sanelee nostamaan lainaa. Tämä johtaa siihen, että ihmiset asuvat pankin omistamissa taloissa ja ajelevat pankin omistamilla audeilla. Samalla ihminen sidotaan ensisijaisesti yksityisen pääoman etua ajavaan palkkatyöhön. Tällöin ihminen ei enää ole mielekkäästi todettuna vapaa valitsemaan, vaan hienostuneen taloudellisen manipulaatiojärjestelmän orja. Aina hän voi irtisanoutua töistä, mutta jos on jättimäinen asuntolaina taskussa niin voiko.
Kirjoittaja:
pääkirjoittaja Johan J. Valli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti