Yksityistämisen mysteeri

Julkisessa omistuksessa ja hallinnassa olleiden asioiden (infrastruktuuri, palvelut jne.) yksityistämisen pyrkimykset ovat aikakautenamme oikeistolaisen politiikan tunnusmerkki. Miksi oikeistolaiset tahot pyrkivät niin usein yksityistämään ja yhtiöittämään julkisessa hallinnassa ollutta omaisuutta. Tähän pureudumme tässä artikkelissa. Keskitymme käsittelemään kuitenkin ilmiön keskeisimpiä aspekteja, sillä muuten tämä teksti venyisi todella pitkäksi.

Mitä yksityistäminen on

Monet lukijat ovat varmasti hyvin perillä siitä mitä yksityistämisellä tarkoitetaan. Kerrataan kuitenkin yksityistämiseen tähtäävän politiikan yleiset taustat ja piirteet.

Yksityistämisellä tarkoitetaan sitä kun aikaisemmin julkisessa hallinnassa ollutta omaisuutta myydään tai ulkoistetaan merkittävällä tavalla yksityiseen omistukseen. Yksityistämistä ei tule sekoittaa yhtiöittämiseen, joka tarkoittaa organisaation muuttamista yhtiöksi (kuten osakeyhtiöksi, osuuskunnaksi tai säätiöksi). Tällöin yhtiön omistajataho kuitenkin saattaa yhä olla osa julkista-sektoria. Usein yksityistäminen ja yhtiöittäminen kuitenkin kulkevat käsikädessä, kuten arvata saattaa.

 

Yksityistämisessä siis aikaisemmin julkisen-sektorin piiriin kuulunut omistus tai tuottava organisaatio siirtyy yksityisen pääoman omistukseen.

 

Miksi yksityistetään

Tämä on sitten se varsinainen kiinnostava kysymys aihetta koskien. Miksi yksityistetään. 

Oikeistolaisesti suuntautuneet tahot antavat mielellään ymmärtää, että yksityistäminen johtaa parempiin palveluihin ja vähentää julkisen sektorin kuluja, esimerkiksi. Yleisesti he antavat ymmärtää yksityistämisen johtavan tehokkuuteen. On kuitenkin syytä huomauttaa ettei ole mitään selkeää rationaalista ja tieteellistä todistusta siitä, että näin olisi. Usein yksityistäminen johtaa itse asiassa kuluttajan näkökulmasta kalliimpiin palveluihin, palveluntaso ei yleensä parane (varsinkaan pitkällä aikavälillä tarkasteltuna) ja tämä hämärähkö "tehokkuus" myöskin harvoin tosiasiallisesti paranee.

Yksityistämisen yleisin syy siis lienee ideologia. Tämä uusliberalistinen kapitalismi, jonka ominaispiirteisiin yksityistäminen lukeutuu, on yleensä piittaamaton ynnä sokea maailman ja moraalin realiteeteille. Ei voi uskottavasti väittää, että yksityistämisestä yleensä olisi mitään hyötyä kansalaisen näkökulmasta. Siitä ei myöskään yleensä ole hyötyä kansalaisten näkökulmasta (huomio monikollinen muoto), sillä yksityistäminen usein johtaa myös suurempiin kuluihin julkisen-sektorin osalta. 

Yksityistämisen syyt siten ovat yhtä vivahteikkaat kuin senkin syyt, että miksi kukaan päättäisi kannattaa opportunistista, egoistista ja epärealistista aatetta, oli sitten kapitalisti tai sosialisti. Sillä sitä uusliberalismi tosiasiallisesti ja vilpittömästi on. Jopa Yhdistyneet Kansakunnat on linjannut uusliberalismin johtavan ihmisten hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien yleiseen heikentymiseen yhteiskunnassa.

Esimerkkejä yksityistämisestä

Hyvä ja surullisen kuuluisa esimerkki yksityistämisestä on Suomen sähköverkon myynti ulkomaalaiseen omistukseen. On syytä kriittisesti kysyä, että millä perusteella näin fundamentaalisessa asemassa olevan infrastruktuurin myynti yksityiseen saati ulkomaalaiseen omistukseen, on perusteltua ja viisasta. Sillä kun riskitekijöitä on lukuisia ja varsinaista syytä tälläiselle yksityistämiselle ei ole, niin mikään vilpittömästi ja rationaalisesti menettelevä taho ei päädy kuvatunlaiseen ratkaisuun. Silti Suomessa tälläiseen ratkaisuun päädyttiin ja tavallinen kansalainen on saanut kuulla siitä hyvästä kunniansa kun sähkön hinta on ollut kohtuuttoman korkealla (sähköverkon omistajuus vaikuttaa sähkön hintaan, sillä sähkön hintaan vaikuttaa myös sähkönsiirron hinta). 

Klassinen esimerkki siitä millaiseen lopputulemaan uusliberalistisen hekumoinnin ja epämääräisen jargonian aikaansaama yksityistäminen johtaa on brittien rautatieverkon ja sen palveluiden yksityistäminen. Margaret Thatcherin johtama oikeistolainen hallinto päätti yksityistämisestä. Tavoitteena oli käsittääkseni juurikin "madaltaa kuluja", "saavuttaa parempi palveluntaso" ja rautateiden tehokkaampi toiminta kaiken kaikkiaan. Näin ei kuitenkaan tunnetusti tapahtunut, vaan päinvastoin junalla matkustamisesta tuli ensiksikin paljon kalliimpaa. Lippujen hintojen kallistuessa vastineena saadun palvelun taso myöskin kehnoni merkittävästi. Brittiläiset oppivat tuntemaan junat epähygieenisinä ja levottomina ympäristöinä. Yksityistetyt junat kulkivat myös tavattoman myöhässä aikatauluistaan tunnetusti, emmekä puhu nyt mistään kohtuullisista viiden kymmenen minuutin viivästyksistä.

Muita vielä mainittuja dragikoomisempiakin esimerkkejä uusliberalistisen politiikan yksityistämis-pyrkimyksistä on ja paljon. Tulemme varmasti palaamaan näiden pariin tulevaisuudessa, sillä aiheesta riittää paljon sanottavaa. 

Siis summa summarum on täysi mysteeri yleisesti ottaen, että miksi politiikot pyrkisivät yksityistämään julkista omaisuutta ja palveluja. Voimme puhua yksityistämisen mysteeristä, vaikka todellinen mysteeri kyseessä ei tietenkään ole. Kuten jo annoimme vahvasti ymmärtää niin yksityistämisen taustalla lienee inhimillinen lyhytnäköisyys ja omahyväisyys jonka saavutusten typeryydellä ei ole rajoja. Selvää on, että mikäli välitämme politiikan johdonmukaisuudesta ja pyrkimyksestä edistää koko yhteiskunnan kehitystä ja elinvoimaisuutta niin on meidän asetuttava vastustamaan yksityistämistä. Sillä se ei juuri koskaan johda mainittuihin moraalisesti ja käytännöllisesti perusteltuihin mielekkäisiin päämääriin.

 

___________________________________________________________________________

Punainen Pohjantähti; Loogisesti punainen.

Kirjoittanut... Johan J. Valli 2024
 

Arkkitehtuurin alhainen arvostus, yhteiskuntamme kulttuurisessa viitekehyksessä

Arkkitehtuuria arvostetaan alana joka tuottaa kauniita rakennuksia ja vastaa suuresta osasta sitä rakennettua elinympäristöä missä me elämme. Tokikaan kaikki arkkitehtuuri ei ole kaikkien mieleen, mutta koska tämän tekstin ei ole tarkoitus käsitellä estetiikan tutkimusta niin todettakoot, että "kauneus on katsojan silmässä". Miksi sitten teksti on otsikoitu ilmaisemaan, että arkkitehtuurin arvostus on alhaista. Siitä syystä, että se on sitä! On monia rakennuksia joihin olemme tottuneet ja jotka ovat seisoneet perustuksillaan vuosikymmeniä tai vuosisatoja. Monet pitävät Helsingin tuomiokirkkoa tai Tampereen raatihuonetta kauniina. Emme kuitenkaan keskity nyt näihinkään arkkitehtuuriltaan arvostettuihin muutamiin rakennuksiin, joilla on myös huomattava historiallinen arvo taustallaan. Tässä tekstissä keskitymme rakennuskantaan laajemmin, suurin osa rakennuksista kun ei ole mitään varsinaisia merkkirakennuksia. Siltikin ne ovat omalla tavallaan, selvästi, konkreettisia kehyksiä ihmisten elämille. 

Suomalaista yhteiskuntaa määrittää keskiluokkainen kulttuuri ja mentaliteetti joka on täysin sortunut materialismin ja pinnallisuuden valtaan. Yhteiskunnalla jota voi näin kuvailla, ei yleisesti vaikuta olevan tyylitajua tai syvällistä sivistystä. Aika ajoin voi törmätä mediassa valituksiin menneiden vuosikymmenien arkkitehtuurin "rumuudesta". Etenkin 1960-1980-lukujen arkkitehtuuri vaikuttaa usein saavan kritiikkiä osakseen. Ei kuitenkaan vaadi erityisen monimutkaista pohdiskelua tai syvällistä asiantuntemusta arkkitehtuurista ymmärtää millainen keskeinen kulttuuriarvo monilla sellaisilla rakennuksilla on joita moni tämän aikakauden ihminen saattaisi pitää rumina. Esimerkiksi Helsingin Itä-Pasilan massiiviset betonirakennukset ovat kiehtova ja kaunis esimerkki 1970-luvun arkkitehtuurista. Keskiluokkaiselle tädille, jonka näkemys esteettisestä kauneudesta rajautuu Huvila ja huussi-ohjelmalle tyypillisiin kesämökkeihin ja vastaaviin, tämä historiallinen ja vivahteikas kulttuurinen arvostus jäänee kuitenkin usein vieraaksi. 

Sain idean kirjoittaa tästä aiheesta sen innoittamana, että nyt 2020-luvulla on taas alettu purkamaan liiankin ahkerasti vanhoja kaupunkikuvallisesti keskeisillä paikoilla olleita rakennuksia vain sen tähden etteivät ne miellytä ailahtelevia trendejä. Aktian talo Helsingissä on hyvä esimerkki arkkitehtonisesti arvokkaasta rakennuksesta joka päätettiin purkaa uuden tieltä. Kyseisen rakennuksen suunnitteli aikanaan Kurt Simberg, ja tyyliltään se edusti pelkistettyä modernismia. Käsittääkseni monien näkemyksen mukaan tämä rakennus oli ruma, minun mielestäni se päinvastoin oli kohtuullisen kaunis ja en ole läheskään ainoa joka onnesta osaa arvostaa modernismia.

Toinen hyvä esimerkki siitä miten keskiluokkaistunut yhteiskunta, jonka kulttuuria määrittelee pitkälti materialistinen hedonismi, onnistuu tärvelemään arkkitehtonisesti historiallisen ja kauniin ympäristön on Tapiolan alue Espoossa. Tapiolan alue on saanut osakseen kansainvälistäkin tunnustusta modernistisesta arkkitehtuuristaan ja puutarhakaupunki-periaatteen mukaisesta kaavoituksestaan. Alueen arkkitehtonisesti merkittäviä kohteita ovat mm. Aarne Ervin suunnittelemat Tapiolan keskustorni ja vanha Heikintorin kauppakeskus. 2010-luvun aikana Tapiolan keskusalue on täytetty uudisrakennuksilla jotka eivät kunnioita tyyliltään alueen aikaisempaa hyvin arvokasta arkkitehtonista ilmettä. Päinvastoin nämä rakennukset on selvästi rakennettu rahan motivaatiolla ja sen huomaa tyylistä, tai siis sen varsinaisen tyylin puutteesta. Yhteiskunnassamme raha tietenkin on se asia joka on läsnä joka välissä, mutta ilman sosialistista vallankumoustakin missä tahansa mielekkäässä yhteiskunnassa "grynderit" eivät ole se taho joka määrittelee näin laaja-alaisesti rakennetun ympäristön käytännölliset ja esteettiset ehdot.

Summa summarum kulttuuri joka on näin vahvasti pinnallisen materialismin pauloissa, on sokea korkeakulttuurisille arvoille. Piittaamattomuus arkkitehtonisesta historiasta ja huomattavan enemmistön hyvin yksiulotteinen esteettinen maku lienevät vain loppujen lopuksi yksi valiteltava, mutta harmittomampi, esimerkki nykyisen yhteiskunnallisen elämäntapamme kehnoudesta.

___________________________________________________________________________

Punainen Pohjantähti; Loogisesti punainen.

Kirjoittanut... Johan J. Valli 2024

Mielenterveys ja psykiatrinen hoito politiikassa

Sillä vilpittömyydellä ja kriittisyydellä jota mielekäs ihmisten välinen kommunikaatio vaatii en voi perustellusti sanoa yhteiskuntamme tukevan perusteellisesti kansalaisten psyykkistä hyvinvointia. Kuten muutenkin ja yleensä yhteiskunnassamme, raha vaikuttaisi olevan se ensisijainen mielenkiinnonkohde politiikassa. Tämä on tietenkin valitettavaa, sillä politiikan tulisi pyrkiä edistämään yhteiskunnan kehittymistä ja hyvinvointia. Eikä ole hyvinvoivaa yhteiskuntaa ilman hyvinvoivia kansalaisia. 

Suomessa koettiin 1970- ja 1980-lukujen aikana historiallisesti harvinaislaatuinen ajanjakso. Tällöin punamulta-politiikan nimissä hetken aikaa tehtiin sitä todellista politiikkaa tavallisen kaduntallaajan hyväksi. Koulutukseen, sosiaalipalveluihin, sosiaaliturvaan ja yhteiskunnan infrastruktuuriin panostettiin kiitettävillä tavoilla. Ei tuonkaan ajan politiikka ollut täydellistä, mutta täysin kelpoa politiikkaa yleensä. Noihin aikoihin kulttuurinen suhtautuminen mielenterveyteen ja ihmisen psyykkiseen olemiseen oli kuitenkin primitiivisen yksiulotteista. Psyykkisen hyvinvoinnin ilmiötä ei käsitetty tuolloin samalla tavalla kuin 2020-luvulla, jolloinka sen edistäminen ei varsinaisesti, valitettavasti, kuulunut aikakauden hyvinvointivaltion rakentamiseen. 

1960-luvun Suomessa oli 20 000 potilaspaikkaa psykiatrisissa sairaaloissa, se oli aikanaan toisiksi eniten suhteessa väestön lukumäärään koko maailmassa. 2020-luvulle tultaessa on menty toiseen ääripäähän saakka. Psykiatrisia hoitopaikkoja on liian vähän. Esimerkiksi Pirkanmaalla avattiin TAYS'in uusi psykiatrinen sairaala, jonne aikuispsykiatrian osasto siirrettiin Pitkänniemen psykiatrisesta sairaalasta. Jostakin syystä uuteen sairaalaan päätettiin rakentaa vähemmän potilaspaikkoja kuin edeltäjäänsä. Potilaspaikat vähenivät 190 paikasta 184 paikkaan. Ero ei ole suuri, mutta on otettava huomioon ettei tuo 190 paikkaakaan ole riittävä Pirkanmaan tarpeisiin. 

Tämä psykiatristen potilaspaikkojen vähentäminen on seurausta ihan hyvästä visiosta. Nimittäin sellaisesta, jonka mukaan mielenterveyden ongelmiin ja sairauksiin tulisi pyrkiä vastaamaan ennaltaehkäisevästi ja mahdollisimman aikaisin jo perusterveydenhuollossa. Päättäjät eivät kuitenkaan ole ymmärtäneet, että jos psykiatristen sairaaloiden kapasiteettia ja resursseja vähennetään ja tavoite on mainitun kaltainen, niin perusterveydenhuollon rahoitusta tulisi merkittävästi lisätä. Näin ei ole tehty, sillä uusliberalistista politiikkaa ajavat Kokoomus ja Perussuomalaiset pyrkivät ilmeisesti ainoastaan leikkaamaan kaikesta mikä saattaisi hyödyttää tavallista kansalaista. 

Ongelma tuskin ratkeaa toviin, mutta tämän artikkelin pointtina onkin herätellä ajattelemaan ja pohtimaan mielenterveyden roolia yhteiskunnassamme. Miksi psyykkisten sairauksien hoitoa on aina laiminlyötö, niin historiassa kuin nytkin. Mitä tämä kertoo yhteiskuntamme ja kulttuurimme kehityksen tasosta? Ei mitään turhan imartelevaa. Asian korjaaminen vaatii vilpitöntä pohdintaa siitä minne resurssit päätetään laittaa, mutta myös laajempaa kulttuurista muutosta ihmisten tietämyksessä ja asenteissa ilmiötä koskien. Jälkimmäisen kohdalla olemme sentään onnesta menemässä parempaan päin.

___________________________________________________________________________

Punainen Pohjantähti; Loogisesti punainen.

Kirjoittanut... Johan J. Valli 2024