Kommunismista, osa I

Kommunismi on kaikin puolin hauska käsite, sillä se ei oikeastaan tarkoita mitään. On pieni joukko innokkaita vasemmistolaisia jotka ovat milloin minkäkin laadun kommunisteja. Sitten on joukko ihmisiä, jotk hahmottavat kommunismin shokkiarvoisen ja tykittelevän elinvoimaisuuden. Nämä ihmiset yleensä luovat kommunismille täysin uudenlaisen ja elinvoimaisen sisällön jossa ei puhuta Leninistä, Luxemburgista taikka edes erityisen paljoa Marxista. Esimerkiksi Mikä meitä vaivaa?-podcastin tuottajat Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru ovat tämänlaista porukkaa. Purokuru on kirjoittanut aiheesta teoksenkin, Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Heidän tykittelynsä elinvoimaisuudesta hyvä merkki on, että jopa Jari Sarasvuo (tunnettu egoisti ja bisnesman) innostui omassa podcastissään käsittelemään vasemmistolaisuutta. 

Sitten erilaisten kommunistien, niin impotenttien sellaisten kuin myös hyvin elinvoimaistenkin, ulkopuolelle asettuu ehkä yksinkertaistaen kolme porukkaa. Nämä ovat sosialistit, sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset. Jokaiselle näistäkin kommunismi tarkoittaa aika eri asioita. Sosialistit usein ajattelevat, että "joo kommunismi on se Marxin utopistinen visio" jatkaen "siitä ei ole erityisen relevanttia puhua kun ei ole tuota sosialismiakaan vielä". Sosiaalidemokraatit yleensä vastustavat kommunismia, usein myös opportunistisesti typistäen kommunismin kirjon vain muutamaan negatiiviseen konotaatioon. Oikeistolaisille kommunismin käsite on puolestaan ainoastaan historialliseen pelkoon perustuva lyömäase vasemmistolaisia kohtaan. Varsinkin incel-republikaaneja matkivalle Perussuomalaisille ja Kokoomuksen konservatiivi-siivelle vasemmistolainen on heti kättelyssä kommunisti, yleensä sitäkin mieluummin stalinisti. Oikeisto siis käyttää kommunismin käsitettä oikeastaan vain instrumentalistisesti vahvistamaan omaa illuusiotaan hyveellisyydestään ja siitä, että kyllä tässä ollaan oikeassa liigassa. 

Olen nimittänyt itseänikin kommunistiksi, lähinnä performatiivisessa mielessä. Twitterin öyhöttämisen aroilla kun ennakkoon itseni sellaisena yleensä ollaan määritelty, niin lähdin leikkiin niin sanotusti mukaan. En kuitenkaan varsinaisesti ole kommunisti, vaan liberalisti ja sosialisti. Painottaen ehkä jälkimmäistä, sillä silloin kun painotetaan liberalismia yksistään, niin homma muuttuu lähinnä status quo'ta tukevaksi liturgiaksi korulauseita. Mutta mitä se kommunismi on?

Jos asiaa vilpittömästi katsoo, niin bolshevikit ainakaan eivät kommunisteja olleet yleisesti. Leninin johdolla he lähtivät korostamaan käsitettä linkittäen sen itseensä, lähinnä populistisena kikkana. On tosin todettava, että kyllä Lenin itsessään oli kommunisti. Kyllä se hänelle taisi olla ihan henkireikänä. Bolshevikit halusivat näin viestiä kunnollisuuttaan suhteessa menshevikkeihin (jotka olivat sosialisteja, reformisteja jne.). 

Kommunistisessa manifestissa Friedrich Engels ja Karl Marx tiivistävät kommunistisen projektin yhteen lauseeseen: yksityisomistuksen lakkauttaminen. Jokunen vuosikymmen myöhemmin Engels vielä jatkoi, todeten tuotantovälineiden pakkoluovuttamisen olevan viimeinen valtion projekti. Engelsin mukaan valtio olisi myöheemmin sinä minä se aikanaan ymmärettiin, tarpeeton ja näivettyisi luokkavastakohtaisuuksien kadottua. Engels ja Marx myös painottivat väkivaltaisen vallankumouksen tarpeellisuutta. Tätä on myöhemmin jokseenkin moukkamaisesti käytetty heidän mustamaalaamiseensa. Sillä jos tuntee tuon ajan yhteiskunnallisia olosuhteita niin väkivaltainen vallankumous ei todellakaan ollut niin brutaali heitto, minä se näyttäytyy 2020-luvun Suomessa. Valtiovalta tuohon aikaan selvästi ja väkivaltaisesti harjoitti työväenluokan sortamista. 

Gothan ohjelman kritiikissä Marx 1800-luvun loppupuolella määritteli sen akateemisesti vakiintuneen yhteiskuntafilosofisen sisällön sosialismin ja kommunismin käsitteille. Sosialismi olisi ensimmäinen kehitysvaihe historiallisen dialektiikan narratiivissa. Kommunismi olisi sitä seuraava vaihe, joka olisi mahdollista saavuttaa vasta kun taloudellinen kehitys johtaisi ylenmalkaiseen tuotantoon, eli tavattomaan runsauteen ja vaurauteen. Tätä Marxin näkemystä helposti oikealta väitetään jotenkin vaarallisen radikaaliksi, mutta ei se sitä ole. Periaatteessa populäärikulttuurin kulttisuosiota nauttiva Star Trek esittelee taiteellisesta tulokulmastaan samankaltaisen kehityskulun ihmiskunnan historiasta. Oikeistolaiset kuitenkin ymmärtävät, että on jokseenkin pelottavampaa sanoa "toi on marxilaista ja kommunismia" kuin, että "toi on Star Trekistä".

Omasta näkökulmastani se valistunut kommunismin käsitteen aktuaalinen sisältö on juurikin sitä minkä Marx Gothan ohjelman kritiikissä linjasi. Painottaen kommunismin konseptissa eritoten sen runsauden ynnä vaurauden määrittelemää tilannetta. Hyvänä jatkeena tähän on Purokurun teoksessaan linjaama pointti. Yksinkertaistaen Purokuru painottaa niin ikään runsautta klassisessa taloudellisessa mielessä, mutta käsittelee myös esimerkiksi ajan runsauden tematiikkaa. 

Tässä oli pohdintaa ja perkaamista kommunismista, noin yleistasolla. Kuten voit huomata tämä on "osa I", sillä kirjoitettavaa ja analysoitavaa tästä käsitteestä sekä tietenkin sen implikaatioista riittää. Siten siis jatko-osaa odotellessa, ollaan solidaarisesti.

Kirjoittanut:

pääkirjoittaja Johan J. Valli

Hegemonia ja ideologiat

Hegemonia on käsitteenä alun alkujaan viitannut poliittiseen hallitsemiseen ja ylivaltaan valtioiden välisissä suhteissa. Täten esimerkiksi Neuvostoliiton suhde Suomeen oli hegemoninen itänaapurin eduksi. Samoin Yhdysvaltojen suhde Kuubaan on hegemoninen, jenkkien eduksi. Myöhemmin italialainen filosofi, poliitikko ja kielitieteilijä Antonio Gramsci loi uuden merkityksen hegemonian käsitteelle. Gramsci määrittelee hegemonian (ns. kulttuurinen hegemonia) hallitsevan luokan kykynä määrittää yhteiskunnallista arvon määräytymistä ja sosiaalisia normeja yleensä. Gramsci jatkaa esittäen, että näin muodostuu yhteiskunnallisen olemisen tila, jossa hallitsevan luokan perspektiivistä tulee se "uskottava" kuvaus realiteeteista. Yksinkertaisella tavalla, mutta uudelleen muotoiltuna Gramscin konseptin voisi kuvailla myös viitaten Joseph Overtonin overtonin ikkunan käsitteellä. Overtonin ikkuna viittaa siihen poliittiseen skaalaan, joka sisällyttää laajan väestön näkökulmasta mahdolliset ynnä hyväksyttävät politiikan muodot. Täten Gramscin kulttuurisen hegemonian käsite voidaan myös, ainakin yksinkertaistaen, esittää seuraavalla tavalla: kulttuurinen hegemonia on vallankäyttäjän kykyä siirtää, laajentaa taikka supistaa yhteiskunnan overtonin ikkunaa.

Hyvä esimerkki kulttuurisesta hegemoniasta on uusliberalistisen talouspolitiikan aikakausi, 1980-luvulta alkaen. Suomessa tätä edustaa etenkin Kokoomuksen politiikka, etenkin 2010-luvun aikana. Uusliberalismi on alusta saakka ollut suorastaan oppikirjan esimerkki Gramscin kulttuurisesta hegemoniasta. Iso-Britannian pääministeri Margaret Thatcher kuuluisasti puolusti ajamaansa uusliberalistista politiikkaa yksinkertaisella tokaisullaan, "ettei muuta vaihtoehtoa ole". On kuitenkin todettava, ettei Thatcherin aikana uusliberalismi vielä ollut hegemonisessa asemassa. Suomen Kokoomus on turvautunut tähän Thatcherin tekniikkaan. Kokoomus on pitänyt valtion velkaantumisen esillä jo usean vuoden ajan. Valtion velan asema poliittista keskustelua määrittävänä voimana on suorastaan absurdi ja kaikkea muuta kuin realistista. Velan käsitteen skeema ns. tavan tallaajien todellisuudessa omaa tiettyjä konotaatioita jotka on helppoa valjastaa siten, että valtion velka saadaan tuntumaan samankaltaiselta asialta kuin yksilön asuntovelka, opintovelka taikka ihan vain ns. epävirallinen velka kaverille. Tämä on tahallista harhaan johtamista sikäli, että eivät kokoomuslaiset mitään hölmöläisiä ole. Toisin kuin yksilön ottaman asuntovelan kohdalla, kukaan ei ole tulossa elinaikamme ylittävissä skaaloissa perimään Suomen valtion velkoja. Paitsi jos Suomen talous sakkaa totaalisella tavalla. Tästäkään ei kuitenkaan ole mitään merkkejä, ei edes horisontissa.

Kokoomuksen pelaama poliittinen peli, on siten erinomaista hegemonian ylläpitoa. Se ei kuitenkaan ole mielekästä, lievästi sanottuna. Sikäli, että Kokoomuksen politiikka perustuen epäpäteviin uhkakuviin, johtaa yleensä hyvinvointivaltion supistamiseen ja ns. tavan tallaajan mahdollisuuksien pienentämiseen. Voidaan kysyä "ja minkä takia", no epärealistisen ja populistisen pelon politiikan tähden. Jonka motivaationa ei ole koskaan ollut yhteiskunnallinen solidaarisuus, vaan tiettyjen tahojen sokea opportunismi.

___________________________________________________________________________

PUNAINEN POHJANTÄHTI 

Kirjoittanut... Johan J. Valli, 2024 ☭

Logiikan ja valistuksen kurimus

1800-luvun lopulla Friedrich Nietzsche totesi seuraavasti...

"On vaarana, että kulttuurimme sortuvat kokonaan materiaan."

(vapaasti suomennettu. Valli, Johan 2023) 

Tämä toden totta näyttäisi pitävän paikkansa. Yhteiskuntiamme ohjailevat täysin materialistinen ylikulutuksen  kulttuuri, absurdi kulutusjuhla ja niiden tuottamat suuret voitot yksityisen pääoman tahoille. Maailman tuotteistaminen ja kulutukseen perustuva kulttuuri eivät kuitenkaan ole ainoat merkit tämänlaisesta ilmiöstä, johon Nietzsche viittasi.

Ainakin Länsimaissa kulttuurissa on havaittavissa myös merkittäviä muita muutoksia, jotka kyllä kytkeytyvät tavalla tai toisella jo esitettyyn, sekä yleensäkin toisiinsa. Yhteiskuntien kulttuurit ovat muuttuneet painavan individualistisiksi ja kohtuuttoman hedonistisiksi. Hedonismilla ei tässä viitata valitettavasti hienostuneeseen filosofiaan, kuten Epikuroon suhteen voisi. Tämä hedonismi on olemukseltaan vaarallista ja lamaanuttavaa. Ensiksi on kuitenkin tärkeää tarkastella jo aikaisemmin mainittua painavaa individualismin ilmapiiriä kulttuureissamme. Vasta tämän jälkeen on mahdollista ymmärtää hedonismi mielekkäällä tavalla tässä nykyaikamme kontekstissa.

Individualismi ja kollektiivisuus ilmiöinä eivät ole yleisesti negatiivisia itsessään. Jomman kumman painottuminen liiallisesti yhteiskunnassa omaa kuitenkin vaarallisia implikaatioita. Individualismi painottuu vaarallisella ja haitallisella tavalla yhteiskunnassamme tänä aikana. Ihmiset hahmottavat itsensä epäsolidaarisina toimijoina, jotka hahmottavat kaiken toiminnan viimeisimpänä päämääränä ynnä oikeutuksenaan, henkilökohtaisen nautinnon mahdollisuuden. Tämä on toki yleistys, mutta aiheellinen sellainen. Individualismi, joka on pikemminkin kulttuurissamme vaikuttava egoismin trendi ja hedonismi kulkevat siten käsikädessä. Kulttuurimme egoismi ja ylikorostunut hedonistisuus ovat jo yleistasolla tarkasteltuina haitallisia itsessään tietämiselle, valistuneisuudelle, loogisuudelle, yleissivistykselle ja moraalisuudelle esimerkiksi. Sillä yleissivistys ja valistuneisuus edellyttävät oppimista, joka vaatii jossain määrin epämukavuusalueelle menemistä. Tätäkin enemmän moraalisuus vaatii itsensä kyseenalaistamista ja sitä, että katsoo maailmaa "silmästä silmään" tunnustaen sen epämukavuuden ja kurjuuden, riippumatta seurauksista itselleen. Sikäli, että yleissivistyksen ja valistuneisuudenkin tavoittaminen on tuskallisen työllistä näemmä enemmistölle, niin moraalisuus lienee sitä entistäkin enemmän. Kognitiivisen psykologian tutkimuksen piirissä onkin esitetty teorioita, joiden mukaan vain vähemmistö osa ihmisistä saavuttaa aidon eettisen tarkastelun kyvykkyyden.

Tämä yleistasolla liikkuminen sikseen. On aika tarkastella hyvin konkreettista taantumuksen ilmenemistä tässä yhteisessä maailmassamme. Tämä vaikuttaa näkyvästi etenkin politiikassa. Sekä vasemmisto, että oikeisto ovat kääntyneet kohti irrationaalisuutta ja heimo-hegemoniaa. Vaikkakin tämä epäoptimaalisuus on levinnyt laajemmin ja helpommin oikeistolaisuuden piiriin. Pelkästään se, että poliittiset jakolinjat ovat muuttuneet itseisarvoisiksi, on huolestuttavaa. Ilmiö kytkeytyy mitä todennäköisimmin anglosaksisesta maailmasta tuttuihin kulttuurisotiin.  Oikeiston keskuudessa esimerkkejä tästä ovat ilmiselvä hyppokraattisuus, egalitarismin kyseenalaistaminen, tieteellisen realismin hylkääminen ja totaalinen opportunismi. Tästä syystä oikeistolaisuuden yhteiskuntafilosofinen sisältö on niin paljon löyhempää, kuin vasemmiston. Tosiaan oikeiston piirissä tämä kaikki näyttäisi ilmenevän vahvemmin.

Olisi kuitenkin suorastaan oikeistolaisen hyppokraattista ja opportunistista olla kritisoimatta ns. omaa puolta kentästä (muuten asia jota kokoomuslainen ei koskaan tee). Vasemmistolaisuuden piirissä korostuu tämä heimo-hegemonian piirre, varsinkin linkittyen woke-kulttuuriin. Luodaan epäformaalit raamit sille mitä saa ja ei saa sanoa. Koska nämä raamit muodostuvat spontaanilla tavalla yhteisöjen sisällä ja kesken, niin ne eivät ole mitään harkittuja ja rationaalisia. Useammin woke-kulttuuri käyttääkin epäformaaleja raamejaan keskusteluissa vallan välineenä. Sanot yhdenkin asian, joka ei ole linjassa hyväksytyn narratiivin kanssa, niin olet "natsi" tai "transfobi". Tilaa kriittiselle ja syvälliselle pohtimiselle ei juuri koskaan oikeiston, taikka läheskään aina myöskään vasemmiston piirissä, suuremmin ilmene. Poliittiset keskustelut muuttuvat populistiseksi sofismiksi, maalittamiseksi, tuomiovallan käyttämiseksi ja moraalittomaksi ihmisyyden unohdukseksi. Tämä on kurimusta! Tämä on kurimus logiikan, filosofian, tieteen ja ihmisyyden arvokkuuden kannalta. Tämä on kurimus valistuneelle, leikkisälle ja autenttiselle ihmiselle.

Kirjoittaja:

pääkirjoittaja Johan J. Valli

Woke haittaa transsukupuolisuuden tieteellistä tutkimusta

Käsitteellä "woke" viittaan tässä tekstissä yleisiin ennakkoluuloihin, jotka saavat väitetysti transsukupuolisten oikeuksia ajavat aktivistit tuomitsemaan erinäiset tieteelliset teoriat ongelmallisina, ilman perehtymistä. Vastaavalla tavalla samankaltaiset aktivistit reagoivat joihinkin tiettyihin käsitteisiin (en viittaa tässä selvästi loukkaaviksi tarkoitettuihin nimikkeisiin), tuomitsemalla ne ongelmallisiksi ilman mitään perusteluja. Yleisesti "woke" käsitteellä viitataan yhteiskunnallisesti tiedostavaan henkilöön. Sellaiseen henkilöön joka on tietoinen vähemmistöjen kohtaamasta syrjinnästä tai etnisyyteen nojaavasta epätasa-arvosta esimerkiksi. Yleensä ns. "wokeistit" eivät kuitenkaan todellakaan ole yhteiskunnallisesti tiedostavia ja kriittisesti ajattelevia persoonia. Vaan enemmänkin perusteetonta moralistista tuomiovaltaa käyttäviä yksilöitä. Mikäli vastustat heidän mitä tahansa näkemystä, niin leimaannut rasistiksi, transfobiksi tai joksikin muuksi negatiivisia konotaatioita omaavaksi. Eikä sillä, etteikö rasisteja ja transfobeja olisi olemassa, toden totta valitettavasti on. Se, että yksilö ei kuitenkaan omaa samaa näkemystä koskien esimerkiksi sukupuolisuutta, mitä kontekstin valtavirrassa pidetään hyväksyttävänä, ei tee tästä automaattisesti transfobia.

Tämän artikkelin varsinaisena aiheena kuitenkin on se, miten tämänlainen moralistisen tuomiovallan ja leimaamisen kulttuuri voi haitata täysin vilpitöntä tieteellistä tutkimusta. Seksologi Ray Blanchardin ja tämän transseksuaalisuuden typologian maine on tästä hyvä esimerkki. Blanchardin transseksuaalisuuden typologia esittää teorian ja kategorisoinnin transfeminiinisyyttä koskien.

Monet sukupuolivähemmistöjen oikeuksista kiinnostuneet aktivistit ovat tuominneet Blanchardin transfobina ja tämän teorian epätotena taikka vanhentuneena. Tämä on erikoista sillä on epätodennäköistä Blanchardin olevan transfobi sikäli, että hän on työskennellyt läheisesti transsukupuolisten kollegoiden kanssa. Tätäkin tärkeämpää on osoittaa, ettei hän ole tiedetysti toiminut transfobisilla tavoilla. Kaikista surullisinta on kuitenkin se typeryys jolla hänen transseksuaalisuuden typologiaan on suhtauduttu. Tästä puhuttaessa tarkoitan todellista typeryyttä, älyn ja ajattelun uskalluksen puutetta. Blanchardin transseksuaalisuuden typologiaa on väitetty kumotuksi ja vanhentuneeksi. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa, Blanchardin teoriaa ei ole koskaan kumottu ja sitä tukee empiirinen tutkimusaines, vaikkakin lisätutkimukset olisivat paikallaan. Ainoa julkaisu joka vastustaa (huom. "vastustaa" ei "kritisoi") Blanchardin typologiaa on Julia Seranon kirjoittama essee aiheesta. Serano on tunnettu, transsukupuolisuutta ja feminismiä kirjoissaan käsittelevä, aktivisti ynnä biologi. Seranon essee ei esitä uskottavia propositioita typologiaa vastaan, eikä kilpailevaa teoriaa. Täten se ei ainakaan kykene osoittamaan Blanchardin typologiaa täysin vääräksi.

Lopuksi on tärkeää huomioida vielä yksi esimerkki wokeismille tyypillisestä epäformaalista dogmatismista ja kriittisen ajattelun puutteesta. Blanchardin teoriaa on kritisoitu myös siitä syystä, millaisia käsitteitä siihen sisältyy. "Transseksuaalisuuden" käsitteen on esitetty olevan loukkaava, sillä se ilmeisesti vähättelee transnaisten aitoutta. Tämän narratiivin mukaan kyseinen käsite antaa kuvan, että transsukupuolisuudessa olisi kyse ainoastaan jostakin parafiliasta. Entä sitten, miten tämä vähentäisi transsukupuolisen yksilön naiseuden aitoutta mitenkään. Koko ihmislajin tunnettu sukupuolisuus linkittyy yleisellä tasolla aina seksuaalisuuteen. Se, että asia linkittyy seksuaalisuuteen ei tee kyseisestä asiasta epälegitiimiä missään mielessä. Tämä hyvin yksinkertaista päättelyä vaativa ajatusketju ei kuitenkaan ilmeisimmin ole päässyt realisoitumaan woke-kulttuurin saarnaajien aivojen keskuudessa.

Blanchardin transseksuaalisuuden typologiaa tutkitaan yhä, mutta se on saanut valtaisan maineen, eikä hyvällä merkityksellä. Blanchardin teoria antaa loogisen hypoteesin joka selittää transfeminiinisten ihmisten kokemusta ynnä toimintaa, omaten lainkaan vihamielisyyttä transsukupuolisia kohtaan. Siksi on menetys tieteellisestä ja filosofisesta näkökulmasta, että siihen liitetään niin merkittävät ja perusteettomat ennakkoluulot. Woke-kulttuurin vaikutus tieteeseen voi pahimmillaan olla hyvin epäoptimaalinen, eikä vain transsukupuolisuuden tutkimiseen liittyen. Vaan oikeastaan mihin tahansa teemaan liittyen, joka saa huomiota tämän kulttuurin edustajien keskuudessa. Samalla transfobian kaltaiset käsitteet kokevat inflaation ja niiden merkitystä on haastavampi hahmottaa, jos ja kun niitä käytetään sellaisista ihmisistä jotka eivät ole selvästikään esimerkiksi niitä transfobeja.

Kirjoittanut:

pääkirjoittaja Johan J. Valli

Konservatiivisuus: epälogiikkaa ja heikkoutta

Konservatiivisuus on arviomme mukaan olemukseltaan fundamentalistista ja epäloogista. Se on humaanin ajattelun heikkoutta, jossa se pelkoisena takertuu tuttuun ja tunnettuun. 

Konservatiivisuuden fundamentalistinen olemus on selvä. Konservatiivisuuden mentaliteettiin kuuluu se, että kaikkeen merkittävään progressioon ja uudistumiseen suhtaudutaan kriittisesti, tämä tekee siitä fundamentalistista. Sillä tämähän johtaa hyvin selvästi siihen, että muutosta X ei arvioida itsessään, vaan konservatiivisuus olettaa sen epäoptimaalisuuden johtuen siitä yksinkertaisesta faktasta ettei kyseinen asia X ole vain ollut aikaisemmin läsnä maailmassa. Konservatiivisuus omaa olemukseensa sen, että se asettaa kaikkeen ennakkoluulon. Konservatiivisuus siten fundamentalistisesti olettaa aina kaiken progression ja uuden epäilyttävänä. 

Tästä juontaa myös konservatiivisen mentaliteetin epäloogisuus ja perusteettomuus. Asiaan Z ei voi suhtautua loogisesti millään mielekkäällä tavalla mikäli sitä ei todellisuudessa edes tunneta. Eli jos kaikki lähtee liikkeelle ennakkoluulosta niin ei realistisen asian järkiperäisen kohtaamisen mahdollisuutta ole koskaan nähtykkään. Konservatiivinen mentaliteetti linkittyy myös induktiiviseen päättelyyn, joka yksittäisenä on jokseenkin epäoptimaalinen päättelyn muoto. Konservatiivisen mentaliteetin keskeinen implikaatio usein on, että se tämän hetkinen olemisen tila (yksilöinä ja yhteiskuntana) oletetaan kaikista parhaaksi mahdolliseksi. Tämä perustuu siihen tietenkin, että kun ei ole vielä parempaakaan kohdattu. Tämänlainen ajattelu on karkean yksinkertaista induktivismia. Hyvänä esimerkkinä konservatiivinen yksilö olisi feudalismin aikana pitänyt sitä parhaana yhteiskunnallisena järjestelmänä. Jälkeenpäin katsottuna on selvää, että tämä yksilön konservatiivisuus saattaa hänet ainoastaan naurunalaiseksi typeryydessään. Vastaavasti ei ole mitään esteitä sille etteikö tulevaisuuden yhteiskunta voisi olla nykyistä parempi. Se voi olla ja sen eteen kannattaa tehdä töitä. Sillä ei ole mitään loogista perusteltua syytä olettaa, että se satunnaisena ajan hetkenä koettu ja kohdattu olisi jostakin (absurdista) syystä parasta mahdollista saavutettavissa.

Konservatiivisuus on tältä pohjalta myöskin laajemmassa fenomenologisessa ja elämän filosofisessa tarkastelussa sielun heikkoutta. Konservatiivisen mentaliteetin omaava yksilö ei kykene kohtaamaan maailmaa interaktiivisesti ja oppimaan uutta. Tämän sijasta tämänlainen persoona rajaa itsensä kullattuihin mielikuviin totutusta ja käpertyy sinne, tuomiten oman potentiaalinsa kasvaa ja olla läsnä maailmassa, ankeaan maanrakoon jota hänen oma olemisensa edustaa. Konservatiivisuus on kuolettumisen voima. Ainoastaan progressio mahdollistaa jatkuvan kehityksen etenemisen, verannollisella tavalla suhteessa siihen miten tieteellinen kehityskin tapahtuu, eli aina korjaten itseään loputtomiin. 

Toverit meidän pitää matkata loputtomiin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin!

Kirjoittaja:

pääkirjoittaja Johan J. Valli

Suomen II. tasavalta: paremman hyvinvointivaltion edellytykset

Tämä on viimeinen artikkelisarjassa koskien Suomen II. tasavaltaa. Kaksi aikaisempaa artikkelia ovat pureutuneet hallinnon ja juridiikan uudistamiseen yleistasolla, sekä talouspolitiikan uudistamiseen finanssipolitiikan, rahapolitiikan ja tulopolitiikan näkökulmista. Suosittelemme lukemaan nämä aikaisemmatkin artikkelit, mikäli yhteiskunnallinen kehitys ja politiikka kiinnostavat. Tässä viimeisimmässä artikellissa käsittelemme Suomen tasavallan uudistamisen edellytyksiä laajasti ja yleisellä tasolla keskittymättä mihinkään tiettyyn valtiolliseen taikka poliittiseen piirteeseen. 

Suomen II. tasavalta on teemana se joka sitoo nämä artikkelit yhteen. Kysymys ei ole siitä, että haluaisimme varsinaisesti korvata Suomen nykyisen valtion. Enemmänkin se pyrkii symboloimaan kahta keskeistä asiaa. Ensimmäinen on se, että pyrimme ravistelemaan ihmisten mieliä pohtimaan sitä, ettei yhteiskunnallinen kehitys ole pysähtynyt ja että optimaalisia päämääriä voidaan tietoisesti edistää parlamentaarisen politiikan keinoin. Toisena keskeisenä tavoitteenamme on luoda kuvaelma, britanniasta tuttujen varjohallitusneuvottelujen (jotka oppositio käy läpi) tapaisesti vaihtoehtoisesta poliittisesta visiosta suomalaiselle yhteiskunnalle mitä tuleva Kokoomuksen vetämä hallitus mediassa esittää.

Koulutuksen rooli

Koulutuksen ja opetuksellisen toiminnan rooli esittämässämme visiossa on keskeinen. Suomen II. tasavalta olisi mielekkäästi tietoperusteinen yhteiskunta jossa rationaalisuus määrittäisi politiikkaa (teknokratian, demokratian kautta mm.). Tämä edellyttää tarpeeksi kattavaa perusopetusta, toisen asteen koulutusta ja korkeakoulutusta. Kysymys ei ole kuitenkaan ainoastaan kvantitatiivisen muutoksen tarpeesta. Tätäkin enemmän tarvitaan kvalitatiivista muutosta opetussuunnitelmissa. Perusopetuksessa ja toisen asteen opetuksessa tulisi kasvattaa filosofian, psykologian ja yhteiskuntatiedon opetusta. Toisella asteella koskien niin ammattikoulutusta kuin myös ylioppilaskoulutusta, tulisi yhteiskuntafilosofian kurssista tehdä pakollinen (valtakunnallinen kurssi FI03). Tällä muutoksella kyettäisiin luomaan edellytykset sille, että ihmisten kyky ymmärtää yhteiskunnallisia ilmiöitä paranisi.

Koulutus tulee myös pitää tasa-arvoistavana tekijänä yhteiskunnassa. Perusopetus on juurtunut kaikkien saataville suomalaisessa yhteiskunnassa, itseasiassa peruskoulun suorittaminen on laillinen velvollisuus. Marinin hallituksen uudistuksen myötä myös toisen asteen opetus on tuleville sukupolville vaadittua. Huomio tulee kiinnittää mielestäni korkeakoulu opetuksen saavutettavuuteen. Kokoomus-puolueen riveistä on esitelty näkemyksiä lukukausimaksujen tuomisesta osaksi suomalaista korkeakoulukulttuuria. Punainen Pohjantähti vastustaa totaalisesti tämänlaisia näkemyksiä. Korkeakoulu opetuksen saattaminen maksukynnyksen taakse johtaisi yhteiskunnalliseen eriarvoistumisen kierteeseen, eikä se yksinkertaisesti olisi reilua.

Infrastruktuuri

Toinen keskeinen edellytys Suomen II. tasavallan vision kannalta on riittävän kattava ja riittävän hyvin ylläpidetty infrastruktuuri. Punaisen Pohjantähden lähtökohtana on julkisesti ylläpidetyt infrastruktuurikokonaisuudet. Tiet ja rautatiet tulee pitää valtion omistamina. Televerkko ja sähköverkko tulevat vastaavasti palauttaa valtion omistukseen. Erityisesti korostamme kuitenkin näiden klassisempien infrastruktuurikokonaisuuksien sijasta tiedonsiirtoverkkojen asemaa. Tiedonsiirtoverkot viittaavat langallisiin ja langattomiin Internetin toiminnan mahdollistaviin verkkoihin. Tällä hetkellä tämänlainen infrastruktuuri on niin ikään Suomessa yksityisessä omistuksessa. Kantamme on, että tämänlaisen infrastruktuurin tulisi olla julkisessa omistuksessa. Näin kyettäisiin takaamaan pääsy Internetiin kaikille ihmisille. Tämä on keskeinen kysymys reilun yhteiskunnan kannalta, sillä mielekäs osallistuminen yhteiskuntaan ilman pääsyä Internetiin, on nykyään käytännössä mahdotonta. 

Media

Median rooli paremman hyvinvointivaltion ja tämän Suomen II. tasavallan vision toteutumisen kannalta on kiistämättömän keskeinen. Tällä hetkellä Kokoomuksen johdolla hallitusneuvotteluja käyvät Perussuomalaiset, Kristillisdemokraatit ja Ruotsalainen Kansan Puolue. Näistä Kokoomuksessa, mutta etenkin Perussuomalaisissa on esiintynyt haluja leikata Ylen rahoitusta huomattavasti. Taustalla vaikuttaa oikeistolaisten vaikuttajien erikoinen näkemys, että Yle olisi ideologinen. No se ei ole, vaan päinvastoin globaaleissa vertailuissa Yle pärjää hyvin. Se on yksi maailman objektiivisimmista ja asiapainoitteisimmista medioista. Kyse onkin luultavasti enemmän siitä, että oikeisto ymmärtää faktuaalisen tiedon ja asiallisen sivistyneen uutisoinnin uhkakuvan omalle sanomalleen joka harvoin edustaa kumpaakaan mainituista. Suomen II. tasavallan Yle olisi hyvin rahoitettu riippumaton uutismedia ja suomalaisen kulttuuritoiminnan tukipilari. 

Suomen II. tasavalta ja siihen liittyvä uuden paremman hyvinvointivaltion olemus edustavat tietoyhteiskuntaa. Tietoyhteiskunnassa tieto ja informaatio toimivat fundamentaalisen korostetusti kaikkea yhteiskunnallista määrittävinä voimina. Tämä on kannustettavaa, sillä vaikka informaatio sisältää paljon jonnin tai jonnen joutavia, niin tieto sisältää suurimman potentiaalin mitä ihmiskunta on koskaan omannut taikka tuleekaan omaamaan. Tieto mahdollistaa oikeudenmukaisuuden, teknologian ja elinvoimaisuuden. Tiedon rooli Suomen II. tasavallan visiossa korostuu esimerkiksi hallintomallissa, joka painottaa demokraattisten periaatteiden ohella teknokraattisia periaatteita ja pyrkii löytämään optimaalisen tasapainon näiden välillä. Vastaavasti huomattava fokuksemme koskien koulutusta kytkeytyy täysin tähän samaan propositioon, joka kuuluu...

"Yhteiskunta ei ole toimiva, mikäli sen piirissä oleva tieto ei realisoidu kansan jaettuna tietämyksenä."

Tavoitteenamme on siis myös nostaa kansan tietämyksen tasoa. Sillä kompleksisessa maailmassa se on suurin tae moraalittomuuden ja paskanjauhannan välttämiseksi. Koulutus on keskeinen toimi tässä, mutta niin on myös median rooli. Se millaista mediaa ihmiset kuluttavat vaikuttaa heidän olemiseensa ja siis toimintaansa tässä maailmassa. Tarvitsemme median joka keskittyy syvällisesti politiikan ja muiden yhteiskunnallisten ilmiöiden uutisointiin monipuolisista näkökulmista, kriittisesti tarkastellen. Tältä pohjalta olisi myös turvattu se, että kansa on kriittistä, loogista ja laajan sivistyksen omaavaa mikä nostaa loogisen ja oikeudenmukaisen politiikan realisoitumisen mahdollisuuksia. 

Aika

Aika on kaiken humaanin toiminnan edellytys. Asiaa X ei voi tehdä, mikäli toiminnan vaatimaa aikaa ei ole. Tämän lisäksi ihminen rajalliset voimat omaavana entiteettinä vaatii aikaa myös pelkästään tämän eräänlaisen toimintaenergian kerryttämiseksi. Emme ole tässä mielessä erityisen taloudellinen laji, vuorokaudesta suuri osa kuluu nukkuen ja sen lisäksi valveilla olon ajasta huomattava osa virkistäytyen. Tämä on hyvä, sillä sekä nukkuminen kuin myös etenkin virkistäytyminen (tai jouten olo) vahvistavat huomattavasti elinvoimaa. Ne siis tuottavat hyvinvointia ja parhaimmillaan rikkaampaa kokemusta omasta elämästä. Virkistäytyminen ja jouten olo ovat asioita joita tarvitsemme enemmän tietopohjaisessa yhteiskunnassa. Sillä jouten olo edeltää luovuutta ja uusia visioita. Filosofina voin tämän todeta, ilman jouten oloa filosofinen reflektointi jää vähäiseksi. Käsittelen tätä ilmiötä tässä hyvin konkreettisella tasolla, eli siis ei sielä bussissa aamu-unisena matkalla matalapalkkaiseen työhön, ehdi miettimään mitään erityisen hohdokasta. Ajallinen riittävyys (virkistäytymisen ja jouten olon muodossa) on siis progressiivisen yhteiskunnan edellytys.

Lyhyesti on tärkeää myöskin huomioida ajan fundamentaalinen nivoutuminen koko olemassaoloomme. Liberalistina näen, että on moraalista, että jokainen ihminen kykenee toteuttamaan oman olemassa olonsa tässä maailmassa vapaan tahtomisen määrittämällä tavalla (moraalisuuden rajoissa tietenkin). Mikäli ihmisen elämästä suuri osa kuluu sellaisten aktiviteettien parissa, joita tämä ei varsinaisesti itsensä toteutumisen takia välittömästi tee, ovat siis pois tämän elämästä. Usein "sellaisiin aktiviteetteihin" lukeutuu palkkatyössä käynti joka on välillinen edellytys elämän takaamiseksi, jotta voi elää sitten niiden asioiden ajan joille se oma sydän todella sykkii. Ihmisellä on oikeus omaan elämäänsä, painotetusti mielekkäällä tavalla, jossa ihminen voi ajasta suurimman osan olla sitä itseään, eli itsensä. Tämä ei istu kapitalistiseen työntekoon, jossa työntekijä puristetaan mahdollisimman kuivaksi rusinaksi omistaja tahon voittojen kasvattamiseksi.   

Loppusanat

Suomen II. tasavalta on visio uudesta entistä paremmasta hyvinvointivaltiosta joka takaa hyvinvoinnin mahdollisuudet ja oikeudenmukaisuuden ihmisten elämissä. Korostaen visiota yhteiskunnasta jossa tietämys ja maailman interaktiivinen kohtaaminen ovat vakioita. Tämä olisi yhteiskunta jonka myötä yksittäisten ihmisten potentiaali realisoituisi laajemmin. Tämä olisi yhteiskunta jonka myötä koko yhteiskunnan potentiaali paremman tulevaisuuden tähden, realisoituisi vahvasti. Tämänlaisen yhteiskunnan puolesta kannattaa osallistua politiikkaan ja kantaa omaa lippuaan korkealla.

Kirjoittaja:

pääkirjoittaja Johan J. Valli   

Suomen II. tasavalta: talouspolitiikka

Vasemmistolaisille talousjärjestelmän muuttaminen on aina ollut keskeinen ja oikeutettu sydämen asia. Nykyisessä tilanteessa tämä ei koske myöskään enää ainoastaan kommunisteja ja anarkosyndikalisteja, vaan myös sosiaalidemokraatteja. Tokikin se millainen talousjärjestelmä halutaan luoda nykyisen uusliberalistisen kapitalismin tilalle, omaa valtavan skaalan. Pelkästään kommunistien keskuudessa eroja on lukemattomiin vivahteisiin saakka riippuen siitä kysyykö leninistiltä vaiko eurokommunistilta, esimerkiksi. 

Kaiken kaikkiaan vasemmistolaisen talousajattelun yhdistävä polttopiste kuitenkin on sosialismissa. Toisin sanoen kaikki vasemmistolaiset pyrkivät edistämään tasapuolisempaa vaurauden jakoa ja tuotantovälineiden yhteisomistusta, toteutettiin tämä tavalla X taikka Y. Huomattavia eroavaisuuksia on olemassa, aidot sosiaalidemokraatit esimerkiksi tavoittelevat sosialismia. Käytännössä, päivän politiikassa, he kuitenkin tyytyvät tekemään hyvin pieniä askeleita tätä kohti. Tämä johtuu syvällisistä maailmankuvallisista eroista liittyen esimerkiksi Friedrich Engelsin ja Karl Marxin materialistiseen dialektiikkaan, jonka tulkinnasta on monia eriäviä näkemyksiä.

Punainen Pohjantähti linjaa, että muutoksen kapitalistisesta yhteiskunnasta sosialistiseksi, on tapahduttava rauhallisen yhteiskuntakehityksen ja reformien muodossa. Kapitalismi on looginen kehitysvaihe ihmiskunnan sivilisaation kehityksessä, jota tulee seuraamaan todennäköisesti sosialistinen yhteiskunta. Tämän prosessin eteen on kuitenkin tehtävä töitä, sillä sosialismin solidaarisuus on jotakin vankan puolustamisen arvoista. Mahdollistaisihan sosialismi ensimmäistä kertaa maailman historiassa ihmiskunnan yhdistymisen aktuaaliseksi sivilisaatioksi. Seuraavana esittelemme näkemyksiämme siitä, miten toteuttaa suomalaista protososialistista ja suomalaista sosialistista politiikkaa. Näkemyksemme ei ole tarkoitus olla utopinen taikka kuvaus optimaalisimmasta mahdollisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Enemmänkin se pyrkii yksinkertaisesti ilmaisemaan, miten asiat voisivat olla huomattavasti paremmin.

Huomioithan, että kyse on monimutkaisesta kokonaisuudesta. Finanssipolitiikak ei yksistään voi toimia visioimallamme tavalla, mikäli rahapolitiikka ja tulopolitiikka eivät tue sitä.

Finanssipolitiikka

Ehdottamamme finanssipolitiikan tavoitteena on korvata uusliberalistinen kurjistamispolitiikka. Sillä tämä palvelee lähinnä ideologisten taloudellisten teorioiden ihannelukuja. Kyseessä on huono ideologia, sillä sen ihanneluvut eivät realisoidu ihmisten hyvinvointina ja yhteiskunnan elinvoimaisuutena. Finanssipolitiikka on keskeinen väline muuttaa yhteiskunta sellaiseksi, jossa raha palvelee ihmistä, eikä ihminen rahaa.

Kestävä finanssipolitiikka perustuu ennen kaikkea investointeihin, joilla luodaan hyvinvointia kuin myös pitkäaikaisia edellytyksiä hyvinvoinnille. Voimmekin omata seuraavat käsitteet...

• välitön hyvinvointi-investointi
• välillinen hyvinvointi-investointi

Molemmat näistä olisivat tärkeitä menetelmiä humanistisen talouden luomiseksi. Kyseessä olisi talousjärjestelmä jonka päämääränä on edistää inhimillisen kasvun potentiaalin realisoitumista ja laajasti hyvinvointia. Finanssipolitiikan tavoitteena ei tule olle taloudellisen kilpailukyvyn takaaminen, vaan ensisijaisesti kansalaisten hyvinvoinnin takaaminen. Tämän saavuttamiseksi talouspolitiikan kaikki alat olisivat vain välinearvoisia. Välittömiin hyvinvointi-investointeihin lukeutuvat sosiaaliturvan ja SOTE-palveluiden olevien kulujen kattaminen ja kasvavien kulujen ennakoiminen lisärahoituksella sekä kuluja vähentävillä reformeilla. Täten siis tulonsiirrot ovat välittömiä hyvinvointi-investointeja, joita voidaan hätätilassa rahoittaa myös julkisella velalla. Lähtökohtaisesti välittömät hyvinvointi-investoinnit kyettäisiin kustantamaan välillisillä hyvinvointi-investoinneilla. Finanssipolitiikan suhteen välillisiin hyvinvointi-investoihin lukeutuvat liikenneinfrastruktuurin, tiedonsiirtoinfrastruktuurin, energiainfrastruktuurin ja uusien palveluiden rahoittaminen. Nämä loogisesti johtavat taloudelliseen tasaiseen kasvuun, joka vahvistaa veropohjaa. Tämä mahdollistaa pääomatulojen verotuksen koventamisen ja tuloverotuksen progression koventamisen. 

Optimaalisessa finanssipolitiikassa lähtökohtana on pysyä välillisten hyvinvointi-investointien suhteen edellä välittömien hyvinvointi-investointien kustannuksia, ja täten pitää julkiset kulut vakaina. Velkarahoitus on myös keskeinen työkalu, kunhan velkarahoitus kohdistuu ensisijaisesti välillisesti kaikkea kasvua ylläpitäviin välillisiin hyvinvointi-investointeihin. Velkarahoitus on kuitenkin hyväksyttävissä myös välittömien hyvinvointi-investointien suhteen. Molempien kohdalla, mutta korostuen etenkin välillisten kohdalla, peruste tälle on siinä että runsausperusteinen investointi yhteiskuntaan loogisesti edistää yhteiskunnan elinvoimaisuutta, siis myös sen taloudellista elinvoimaisuutta. Tällöin pitkällä aikavälillä ne tuottavat enemmän kuin maksavat alkujaan. 

Tältä pohjalta ehdotettavat uudistukset:

• julkisen velan taittaminen investoinneilla erilaiseen infrastruktuuriin ja opetustoimintaan
• optustoiminnan kannustimet (opintolainan uudistus, opintotuen korottaminen (ainakin 120 eurolla)) 
• keskittämisreformit (palveluiden keskittäminen)
• ennaltaehkäisevät ja kuntouttavat reformit (sosiaalitoimen uudistus ja rahoitus)

Rahapolitiikka

Rahapolitiikassa lähtökohtana on oltava keskuspankkikulttuurin romuttaminen. Joka tarkoittaa sitä, että keskuspankkien hallinto on sidottava noudattamaan perustuslain mukaisia periaatteita ihmisten hyvinvoinnin takaamisesta. Keskuspankit on myös saatava tiiviimmin demokraattisen päätöksenteon piiriin. 

Keskuspankkikulttuuri viittaa pax-americanan aikana muodostuneeseen toimintakulttuuriin, jossa pyritään ensisijaisesti takaamaan talouskasvu absoluuttisena itseisarvona. Riippumatta siitä leviääkö sen tuottamat edut reilusti ja tasapuolisesti yhteiskuntaan. Tästä syystä keskuspankki tulee kytkeä joko Euroopan Unionin tasolla sosiaali- ja terveysasiain edunvalvontaan, tai sitten kansallisessa kehyksessä sosiaali- ja terveysministeriön poliittiseen ohjaukseen. Tämä on konkreettinen reformi jonka tavoitteena on valjastaa raha palvelemaan yhteiskuntaa, kun nyt yhteiskunta palvelee rahaa.

Teknisemmällä tasolla uuden hyvinvointivaltion taloudellinen perusta turvataan rahapolitiikassa sitomalla liikkeelle laskettavan rahan määrä bruttokansantuotteen kasvuun, jolloinka bruttokansantuotteen kasvu mahdollistaa teoriassa rahapolitiikan osalta yhteiskunnan bruttotulojen kasvun samassa suhteessa. Rahan kasaantuminen voittojen kiskonnalla on mahdollista estää finanssipoliittisilla interventioilla koskien pääomatulojen verotusta ja yhteiskunnallista omistusrakennetta. 

Laman ja taantuman aikaan keskeisenä toimena on oltava runsausperiaatteen mukaan lähteä elvyttämään taloutta samanaikaisesti mikro- ja makrotasolta. Tämä tulisi toteuttaa kansalaisten tileille toimitetuilla elvytyslisillä ja julkisilla investoinneilla (etenkin välilliset hyvinvointi-investoinnit). Keskuspankin tulee korkojen suhteen toimia yhteiskunnan taloudellisena kilpenä muuta maailmaa vastaan ja pyrkiä takaamaan matalat korot. Tämä mahdollistaa finanssipolitiikan mahdollisen julkisen velan ohella, mikrotason velkarahoituksen elvyttävän vaikutuksen.

Tältä pohjalta ehdotettavat uudistukset:

• elvytyslisä
• rahan arvon sitominen bruttokansantuotteeseen
• lakivelvoitteinen hyvinvointielvytys
   

Tulopolitiikka

Tulopolitiikka tarkoittaa tuloista ja työehdoista vastaavaa poliittista prosessia. Nykyisellään Suomessa tulopolitiikka viittaa siihen kun ammattiyhdistysten keskusliitot ja työnantajatahojen vastaavat pyrkivät saavuttamaan yhteisymmärryksen esimerkiksi työehtosopimuksen vähimmäispalkasta joka työntekijälle pitää maksaa.

Keskeisin muutos nykytilanteeseen Suomen II. tasavallan tulopolitiikassa olisi se, että lakiin kirjattaisiin vähimmäistuntipalkka, jonka tulisi olla 15-20 euron suuruusluokkaa. Ammattiyhdistysliike vastaisi yhä kuitenkin valtakunnallisesta työehtosopimuksesta, kyllä tarkoitamme yksittäistä valtakunnallista työehtosopimusta. Sen aikaan saamiseksi käytäisiin neuvottelut kolmen tahon kesken jotka olisivat SAK, työnantajatahot ja puolueeton komitea (joka koostuisi teknokraattisesti virkansa saaneista asiantuntijoista). Tämä teknokraatti-komitea vastaisi julkisen valtiovallan edustuksesta ja kykenisi äärimmäisissä tilanteissa käyttämään neuvotteluissa veto-oikeutta. 

Sosiaaliturvan suhteen keskeisin muutos olisi elinvakuuden käyttöön ottaminen. Elinvakuus tarkoittaa perustulon konseptiin perustuvaa sosiaaliturvan muotoa. Kyse olisi tuesta joka turvaisi jokaisen kansalaisen perustarpeet. Jokaisella kansalaisella olisi oikeus tähän tukeen, joka olisi 900 euron suuruusluokassa. Käytännössä siihen paljonko elinvakuutta ihminen saisi, vaikuttaisi tämän kuukausitulot ja pääomatulot. Eli siis vain hyvin pienituloiset saisivat 900 euroa ja ihmisen erilaisten tulojen kasvaessa, tuen määrä vähenisi. Opiskelijoilla olisi oikeus tuloista riippumatta vähintään 600 euron elinvakuuteen, eläkeläisillä olisi automaattisesti oikeus tuohon yleiseen maksimiin, 900 euroon. Tämän lisäksi valtio tarjoaisi erityistukia kuten pienyrittäjätuki, vammaistuki ja kuntoutustuki mm. Lapsiperheiden sosiaaliturva perustuisi rahan osalta lapsilisiin, jokaisesta lapsesta saisi 150 euron kuukausilisän. 

Kaikki sosiaaliturvan tuet olisi lain nojalla sidottu kuluttajahintoihin, eli niihin tulisi automaattiset indeksikorotukset hintojen noustessa.

Tältä pohjalta ehdotettavat uudistukset:

• elinvakuus
• lakisääteinen vähimmäistuntipalkka
• kannustava lapsilisä
• lakivelvoite valtakunnalliseen työehtopimukseen osallistumisesta
• laki valtakunnallisen työehtosopimuksen menettelystä

Kirjoittaja:

pääkirjoittaja Johan J. Valli

Ps. Suomen Pankin (siis Suomen Keskuspankin) nimi muutettaisiin Suomen Hyvinvoinnin Talouslaitokseksi.

Suomen II. tasavalta: hallintomuoto

Seuraavana esittelemme visiomme moraalisesta ja ihmisille omistetusta suomalaisesta yhteiskunnasta. Nykyinen suomalainen yhteiskunta on koko 2000-luvun liukunut enenevissä määrin uusliberalistisen talouspolitiikan hegemoniaan. Politiikka on supistettu irvikuvakseen, eli ideologiseksi pragmatismiksi. Politiikassa korostuu absurdilla tavalla ainoastaan talouspolitiikka, vaikka todellisuudessa politiikan ytimessä ovat etiikkaa koskevat kysymykset, ne kuuluisat arvovalinnat. 

Kokoomuksen kaltaiset puolueet ovat rakentaneet oman liturgiansa joka supistaa politiikan talouspolitiikaksi ja menetelmä jonka pitäisi tähän kaiken parantamiseen tehota on, aina, leikkaaminen julkisesti tuotetuista sosiaali- ja terveyspalveluista taikka sosiaaliturvasta. Näiden takia valtiota ei voi velkaannuttaa, mutta rikkaimmille kohdistetut veroalet voidaan kyllä velaksi rahoittaa. Kokoomuksen politiikka on ihan yhtä ideologista, kuin politiikka aina on. Erona Vasemmistoliittoon taikka demareihin on tietenkin se, että sen ideologia on kristallin kirkkaasti brutaali kaikille muille kuin ylemmälle keskiluokalle ynnä heitä rikkaammille.

Tarkoituksena on kirjoittaa aiheesta alustavasti kolme erillistä artikkelia joista jokainen on omistettu yksitellen seuraavien teemojen käsittelyyn, johtuen jokaisen yksittäisen teeman laajuudesta. Tämä artikkeli pureutuu visioomme hallintomallista.

• hallintomalli
• talousjärjestelmä
• edellytykset

HALLINTOMALLI

Erilaisia hallintomalleja ja valtiomuotoja on useita erilaisia. Vastoin yleistä käsitystä valinta ei ole myöskään mustavalkoinen. Ainoat vaihtoehtomme eivät ole demokratia tai sitten diktatuuri. Hän joka ajattelee näin mustavalkoisesti, on naiivi, jokseenkin epäanalyyttinen ja yleissivistyksen puutteesta kärsivä.

Perusta

Suomen II. tasavallan tulisi olla semi-presidentiaalinen tasavalta. Aivan kuten se on tälläkin hetkellä. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan symbolinen johtaja on demokraattisesti valittu toimija. Varsinaisesta päätöksenteosta vastaa nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässämme pääministeri ja valtioneuvosto, jonka johtaja pääministeri on. Uudessa meidän mielestämme paremmassa suomalaista yhteiskuntaa luotsaavassa valtiossa, valtion symbolinen johtaja olisi yhä demokraattisesti valittu presidentti. Tämän tehtävänä olisi toimia yhteiskuntaa yhdistävällä tavalla, ja suhtautua diplomaattisesti yhteiskunnan sisäisiin poliittisiin ristiriitoihin. Suomen II. tasavallan presidentin tulisi täten toimia viestinnällisenä sovittelijana ja tasapuolisena äänenkantajana yhteiskunna eri ryhmille. Yhteiskunnan varsinaisesta poliittisesta johtamisesta vastaisi yhä pääministeri ja ylintä lain toimeenpanovaltaa käyttäisi keskushallinto (valtioneuvostoa vastaava instituutio). Keskushallinto koostuisi määrätystä joukosta ministereitä. Ministerit olisivat demokraattisesti valittuja poliitikkoja, mutta ministeriksi päästäkseen tulisi täyttää myöskin muita vaatimuksia. Ministerin tulisi aina omata korkeampi korkeakoulututkinto omalta alaltaan, sekä myös tietty määrä opintoja etiikasta, yhteiskuntafilosofiasta, juridiikasta ja politiikan historiasta. Toisin sanoen talousasiain ministerin tulisi esimerkiksi olla taloustieteestä väitöstutkimuksen tehnyt henkilö, joka täyttää myöskin vaatimukset asiantuntimuksesta koskien arvovalintoja, historiaa ja yhteiskuntafilosofiaa. Jokainen ministeri johtaisi omaa ministeriötään yhdessä 10 meritokraattisesti virkansa saaneen asiantuntijan avustuksella. Nämä teknokraatit muodostaisivat käsillä olevalle aiheelle omistetun valiokunnan, kuten esimerkiksi talousasiain valiokunnan. 

Demokratiasta, teknokratiasta ja vallan hajauttamisesta

Vaikka tämä hallintomalli omaa keskeisiä demokraattisia elementtejä, siinä määrin, että se on demokratiaa. On kuitenkin myös huomattavaa, että tämä malli omaa myöskin keskeisiä teknokraattisia piirteitä. Tämä perustuu platonistiseen propositioon siitä, että hallinnointi vaatii tietämystä siitä mitä hallitsee, sekä tietämystä siitä minkälaiset menetelmät ovat mahdollisia. Punainen Pohjantähti puoltaa teknokraattisten elementtien omaamista yhteiskuntiin. Asian voi hahmottaa siten, että kuinka moni ihminen menisi sellaisen lääkärin vastaanotolle joka ei tiedä mitään lääketieteestä. En ainakaan minä.

Hallintomallin olisi loogisesti välttämätöntä noudattaa Montesquien vallan kolmijaon periaatetta. Tämä tarkoittaa sitä, että lainsäädännön, lain toimeenpanovallan ja lain tulkinnan valtaa (eli tuomiovaltaa) toteuttavien instituutioiden on oltava toisistaan erillisiä ja riippumattomia. Näin kyetään takaamaan tietenkin se esimerkiksi, ettei tuomioita anneta hegemonisesti muodostettujen lakien mukaan.

Rautalangasta esitettynä Suomen II. tasavallan vallan kolmijako toteutuisi seuraavalla tavalla.

keskushallinto: lain toimeenpanovalta

parlamentti: lain säädännön valta

oikeuslaitos: laillinen tuomiovalta

Parlamentin ja keskushallinnon käytänteistä toiminnasta

Keskushallinnon ministerit valittaisiin kuten todettua, edustuksellisilla vaaleilla. Vaalit voittanut puolue muodostaa hallitusneuvotteluissa koalition joka sitten lähtee edistämään omia arvovalintojaan politiikassa. Pääministeriksi nousee suurimman puolueen eniten ääniä saanut parlamentaarikko. Muut ministerivirat jaettaisiin hallituspuolueiden kesken suhteutettuna niiden parlamentti-ryhmän kokoon. Hallituksen muodostuksen suhteen merkittäviä eroja nykyiseen menettelyyn ei siis olisi. Sen sijasta parlamentti uudistuisi tätä selvemmällä tavalla. Parlamentti suurenisi 200 kansanedustajasta 300 parlamentaarikkoon. Näkemykseni yksinkertaisesti on se, että suurempi parlamentti peilaisi kattavammin koko yhteiskuntaa. Parlamentin suurkokouksia (täysistuntoja) ja muita vastaavia parlamentin kokoontumisia johtaisi puheenjohtajisto, joka ei olisi demokraattisesti nimitetty vaan koostuisi kolmesta tuomarista. Parlamentin puheenjohtajat siis niin ikään olisivat teknokraatteja. 

Lakiesitysten käsittelyyn tuominen olisi automaattisesti mahdollista hallituksen ministereille, mikäli hallitus on kokonaisuudessaan tukee esitystä. Parlamentaarikot voisivat niin ikään tuoda käsittelyyn lakiesityksiä, niin oppositiosta kuin hallituksestakin. Lakiesityksen laajempaan valmisteluun ottamiseksi edellytetään 15 parlamentaarikon kannatusta. Valmisteluprosessin jälkeen lakiesitys tuodaan parlamentin käsittelyyn, jossa se hyväksytään mikäli se saa vähintään 55% enemmistön tuekseen. Jotta lakiesitys menee läpi parlamentissa, se vaatii siis 165 parlamentaarikon tuen. Näin pyritään edistämään puoluerajat ylittävää yhteistyötä ja kompromisseja. Jotta lakiesityksestä tulee uusi laki, niin se vaatii presidentin hyväksynnän. Presidentti voi kuitenkin kieltäytyä hyväksymästä esitystä, jolloin häneltä edellytetään selontekoa päätöksestään. Tämän jälkeen samaa lakiesitystä ei voida tuoda kääsittelyyn saman vaalikauden aikana.

Vaaleista puheen ollen ne järjestetään seuraavilla aikaväleillä. Mikäli hallitus ns. kaatuu kesken kauden, niin uusia vaaleja ei järjestetä, vaan suurin puolue aloittaa hallitusneuvottelut uudelleen. Parlamenttivaalit olisivat 3 vuoden välein, presidentin vaali olisi 6 vuoden välein, kunnallisvaalit 2 vuoden välein ja aluevaalit 3 vuoden välein. 

(Huom. sama henkilö saisi vastata presidentin virasta elinaikanaan, maksimissaan kaksi kautta.) 

Kirjoittaja:

pääkirjoittaja Johan J. Valli

Uusliberalismin ajan velkaorjuus, osa II, ihmiset

Käsittelimme uusliberalistisen globaalin talousjärjestelmän eittämättä epäoptimaalisia vaikutuksia makrotaloudellisella tasolla, tässä tekstissä paneudumme sitten tähän toiseen puoleen asiasta. Käsittelyssä siis uusliberalistisen politiikan taloudelliset vaikutukset yksilöiden elämissä.

Uusliberalistinen politiikka on laajan konsensuksen mukaan eriarvoistavaa ja kasvun edellytyksiä heikentävää. Sen voima kumpuaa aina enemmän tai vähemmän taloudellisista toimista, ja täydestä etiikan vastuun sivuuttamisesta. Oikeistopuolueiden päättäjät tekevät valintansa poliittisista toimistaan hyväveliverkostoissa ego edellä, ja vähän jeesaten kaveria. Voisimmekin listata hyvin pitkälle kaikki ne implikaatiot mitä tällä on ihmisten terveydelle ja elämän laadulle. Sanotaan vain, että kaunista se ei ole. Sen sijasta suurennuslinssin alla on tarkoitus tässä tekstissä pitää se, mitä kaikkea tämä uusliberalistinen "talousosaamisen" keihäänkäri siis sisällään pitää. Uusliberalistisen politiikan taloudelliset strategiat keskiluokkaa ja työväenluokkaa vastaan voidaan tiivistää täten...

• hintatason kiskonta
• alhaiset palkat
• ihmisten velkaannuttaminen 

Nämä kaikki ovat läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa nykyisellään. Vähittäiskaupan alalla elämän edekkytysten hinnat on kiskottu korkeiksi, toisin sanoen ruoka maksaa enemmän ja enemmän. Kyseessä on markkinataloudellisesti toimimaton tilanne joka juontaa Suomeen muodostuneesta duopolista kyseisellä toimialueella. Varsinainen syyllinen kasvaviin arjen kustannuksiin on ensisijaisesti Kesko, joka on alinomaa nostanut hintojaan. S-Ryhmä on joutun seuraamaan perässä kilpailun nimissä, mutta ollut paljon ensimmäistä maltillisempi. Samaan aikaan kun kuluttajahinnat ovat kohonneet, niin Kesko on tehnyt ennätyksellistä tulosta ja teksi itseasiassa jo hinnoittelun varsinaista koventumista. Hyvin konkreettinen todiste yksityisen pääoman yhteiskunnallisesta vastuuttomuudesta. Ruoka ei kuitenkaan ole ainoa asia joka maksaa enemmän nykyään, sähkönsiirtifirmat niin ikään harjoittavat vielä vähittäiskaupan alaakin rakempaa hintojen kiskontaa. Tunnetusti myöskin asuntojen hinnat ovat jo vuosikymmeniä sitten pompanneet kohtuuttomuuksiin ja tällä tavoin yksityiset vuokranantajat kiskovat valtion asumisen tuet suuremmiksi ja suuremmiksi opiskelijoiden kustannuksella. 

Historiallisesti ensimmäiset merkit uusliberalistisesta politiikasta ottivat paikkansa Yhdysvalloissa, jossa jatkuvasti vaurastunut keskiluokka alkoi vajoamaan työväenluokan lailla kun palkat eivät enää nousseet ja yksityinen pääoma siirsi tehtaat Aasian halvan työvoiman piiriin. Myöhemmin tämä kehitys on muodostunut trendiksi koko Länsimaiden poliittisessa piirissä. Koko 1900-luvun ajan työntekijän tehokkuus on kasvanut Länsimaissa, eksponentiaalisesti itseasiassa. Käytännössä tämä tarkoittaa taloudellisen tehokkuuden 100% kasvua. Tästä huolimatta 1970-luvulta eteenpäin palkat eivät ole kasvaneet samalla tahdilla, saati vapaa-aika lisääntynyt vaikka elämää ylläpitävää mielekästä työtä ei ole viidelle viikonpäivälle kahdeksan tunnin annoksissa. Palkat pidetään sillä tasolla, että ne tyydyttävät ihmisen mutta eivät salli rikastumista. Vapaa-aika pidetään enenevissä määrin anglofiiliseen tyyliin minimissään, sillä työntekijän vapaa-aika on aina pois yksityisen pääoman tuotoista.

Oikeastaan palkkojen alhaisuudesta ja hidastetusta kasvusta juontaakin yksilöitä piinavaa velkaorjuus. Työtä tekemällä ei uusliberalistisessa kapitalismissa saada kasaan sellaisia summia joilla tehdään mitään kännykkää taikka bleiseriä suurempia investointeja. Autoa ja asuntoa varten musertavalle enemmistölle ihmisistä pakko sanelee nostamaan lainaa. Tämä johtaa siihen, että ihmiset asuvat pankin omistamissa taloissa ja ajelevat pankin omistamilla audeilla. Samalla ihminen sidotaan ensisijaisesti yksityisen pääoman etua ajavaan palkkatyöhön. Tällöin ihminen ei enää ole mielekkäästi todettuna vapaa valitsemaan, vaan hienostuneen taloudellisen manipulaatiojärjestelmän orja. Aina hän voi irtisanoutua töistä, mutta jos on jättimäinen asuntolaina taskussa niin voiko.

Kirjoittaja:

pääkirjoittaja Johan J. Valli  

Uusliberalismin ajan velkaorjuus, osa I, valtiot velan vankeina

Uusliberalistisen politiikan vaikutukset globaaliin talousjärjestelmään ovat olleet tuhoisat. Yhdistyneet Kansakunnatkin on linjannut uusliberalismin eriarvoisuutta lisääväksi. Tätä on vaikea olla näkemättä, olematta jonkinlainen dogmatisti. Uusliberalismia määrittävinä piirteinä voidaan pitää julkisen omaisuuden (kuten infrastruktuuin ja palveluiden) yksityistämistä ja valtion sosiaaliturvajärjestelmien rahoituksen jatkuvaa heikentämistä, taikka niistä totaalista luopumista. On selvää, että tämänlainen politiikka ei edistä kuin vain harvojen ja valittujen mahdollisuutta menestyä uskottavasti yhteiskunnassa. Uusliberalismi johtaakin vahvan taloudellisen eliitin muodostumiseen, keskiluokan ja etenkin työväenluokan kustannuksella.

Emme kuitenkaan tässä tekstissä ensisijaisesti keskity uusliberalistisen politiikan välittömiin ja suoriin toimiin. Tarkoituksena on sen sijasta keskittyä siihen millainen negatiivinen vaikutus, suhteessa ihmisoikeuksiin ja yhteiskuntien vapauteen uusliberalismilla on globaalilla tasolla, johtuen sen luomasta globaalista talousjärjestelmästä. 

Globaali talousjärjestelmä on hiljalleen 1980-luvulta lähtien kehittynyt uusliberalistiseksi. Keskeisin edellytys uusliberalistisen globaalin talousjärjestelmän luonnille on ollut Yhdysvaltain dollarin muuttaminen fiat-valuutaksi Ronald Reaganin toimesta. Muut maailman keskeisimmät valuuttajärjestelmät ovat seuranneet perässä, kuten huomattavimmin suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta, euro. Fiat-valuuttajärjestelmissä on kyse siitä, että rahan arvo määräytyy hallinnon säädösten mukaisesti. Hallinto viittaa poikkeuksetta tällä aikakaudellamme keskuspankkiin tai vastaavaan instituutioon. Karkeasti ilmaistuna rahan arvo määrittyy tyhjästä ja yhteiskuntasopimuksen varaisesti. Se miten tästä tullaan velkaan ja velan käyttämiseen systemaattisesti poliittisen vallan välineenä juontuu siitä, että mitä fiat-valuuttoihin tulee niin kaikki raha on periaatteessa keskuspankin liikkeelle laskemaa lainaa. Tästä juontuu se monimutkaisuudessaan hämyinen globaali kaikkea määrittävä talousjärjestelmä, jossa kansallisvaltiot poikkeuksetta ovat toisilleen sekä myös omille keskuspankeilleen velkaa. 

Sillä fiat-valuutta on rahana aina lainarahaa, eli sen arvonmäärittäjänä toimivan keskuspankin myöntämää lainaa talouden toimijoille. Fiat-valuuttojen suhteen rahan luominen voi tapahtua myös siten, että keskuspankki ostaa rahoitusomaisuutta, tällä ei kuitenkaan ole suurempaa vaikutusta esittämäni proposition loogisuuteen. 

Elämme yhteiskunnassa jossa kaikki raha on siis toisin sanoen velkaa. Valtioiden velkaan (makrotaloudessa) ei kuitenkaan lukeudu oletusta siitä, että ne maksaisivat koko velkansa koskaan pois. Valtiot ottavat jatkuvasti uutta velkaa jolla maksetaan vanhaa velkaa, sekä toteutetaan talouden kilpailukykyä vahvistavia investointeja. Yleinen konsensus taloustieteessä on myöskin se, että velkaantuminen ei ole riski mikäli velka on alle 60% valtion bruttokansantuotteesta. Suomen velkaantuminen saataisiin talosutieteellisestä näkökulmasta uskottavasti taitettua ilman leikkauksia SOTE-palveluista taikka sosiaaliturvasta. Kysymys on puhtaasti siitä, että Suomen oikeistopuolueet valitsevat vapaaehtoisesti leikata näistä. Taloudellisen kilpailukyvyn kasvattamiseksi olisi hyvinvointia lisäävää ja siten moraalista, mutta myös taloudellisesti järkevää vahvistaa taloutta verotuksen progression koventamisella, veropohjan vahvistamisella sekä investoimalla velka siten että se maksaa itsensä takaisin.

Vasemmistolaisen talouspolitiikan näkökulmasta velkarahan investoiminen terveydenhuoltoon, sosiaalitoimeen ja esimerkiksi opintotukiin on kestävä ratkaisu. Sillä se tukee yhteiskunnan taloudellista kilpailukykyä. Tällöin velalla saavutetut uudistukset siis tuottavat enemmän kuin maksavat. Uuden hyvinvointivaltion rakentaminen edellyttää yhteiskuntasopimuksen moraalisen legitimiteetin ja taloudellisen kestävyyden kannalta investointeja yhteiskunnalliseen hyvinvointiin (fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, opiskeluun, infrastruktuuriin). Ilman näitä investointeja suomalaisen yhteiskunnan taloudellinen kilpailukyky, sekä oikeutus ihmisten hyvinvointia ja vapautta edistävänä voimana ovat vakavasti uhattuina.

Kirjoittaja:

pääkirjoittaja Johan Valli

Vasemmistoliittoa uusiksi, osa II, "uusi hyvinvointivaltio"

Kirjoitimme hiljattain artikkelin Tulevaisuuden Vasemmistoliitto, ja tämä teksti on käytännössä jatkoa sille. Suosittelemme siis lukemaan ensiksi aikaisemman, mutta ei se välttämätöntä ole.

Kuten aikaisemmassa tekstissä linjasimme, Vasemmistoliiton pitää uudistaa imagoaan. Puolueen maailmankuvassa ja poliittisessa narratiivissa emme sisällöllisesti kuitenkaan näe ongelmia. Kysymys onkin enemmän painotuksien muuttamisesta viestinnässä. Linjasimme aikaisemmassa aihetta käsittelevässä artikkelissamme seuraavat ehdotuksemme puolueen imagon muuttamiseksi.

• talouspoliittisen osaamisen korostaminen
• sosialismia, ei feminismiä
• aihekeskeisyyttä, vähemmän ideologiaa

Seuraavaksi jatkamme tällä samalla linjalla ja esittelemme lisää huomioita siitä mihin suuntaan Vasemmistoliiton tulisi edetä. Tässä hyödyksi osoittautuu muistaa puolueemme luonne. Vasemmistoliitto on yleivasemmistolainen puole, ja tänä näemme mielekkäänä määritellä sen tehtäväksi edistää vasemmiston laajasti jakaman (ideologiset muurit ylittävän) luonteen mukaista politiikkaa. Vasemmistolaisuus perustuu reiluuteen ja periaatteeseen: "Jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan." Suhteessa tähän on mielekästä punnita puolueen erinäisiä hankkeita ja aloitteita. Näitä teemoja puolueen tulisi myöskin korostaa viestinnässään.

Puolueen luonne kun on tämä, niin mikä on sille mielekäs laajempi poliittinen päämäärä? Puolueen periaateohjelman kohdassa 4. kohdassa, "hyvinvointivaltio on uudistettava", todetaan seuraavasti...

"Tavoitteemme on poistaa eriarvoisuus ja taata työ, toimeentulo, asunto, sivistys ja hoiva jokaiselle. Haluamme raivata pois iästä, sukupuolesta, etnisestä taustasta, kielestä, terveydentilasta tai vammaisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, vakaumuksesta ja asuinpaikasta johtuvat esteet hyvälle elämälle.

Tahdomme edistää koko Suomen tasapainoista kehitystä ja hyvinvointia. Taloudellisen toiminnan kehittämisessä Vasemmistoliitto ottaa tasapainoisesti huomioon maan eri alueiden tarpeet. Tavoitteen toteutuminen edellyttää vahvaa julkista taloutta, peruspalveluiden julkista tuottamista ja valtion omistus-, sijoitus- ja tukitoiminnan kehittämistä."

Kutsen kohdan otsikkokin linjaa, niin Vasemmistoliiton päämääränä on uudistaa hyvinvointivaltio. Sekä yleensäkin uudelleenrakentaa se uusliberalistisen politiikan vauriolta. Punainen Pohjantähti on täysin samoilla linjoilla tämän päämäärän kanssa. Hyvinvointivaltion tyypillinen kuvailu on kuitenkin jokseenkin teknistä yleensä. Valitettavasti säntillisyys ei vetoa yhteiskunnassamme enää samassa määrin kuin ehkä joskus 1980-luvulla. 

Me linjaisimme, että Vasemmistoliiton kaikkea määrittävänä tavoitteena tulisi olla uuden hyvinvointivaltion rakentaminen. Tämä uudenlainen hyvinvointivaltio perustuisi yksilön mahdollisuuksien kasvattamiseen, runsauteen vapaa-ajan ja modernien materiaalisten edellytysten suhteen, tietopohjaisen yhteiskunnan kehittämiseen ja digitalisaatioon, sekä kovan pääoman kuriin laittamiseen. Tämä visiomme poikkeaa Vasemmistoliiton periaateohjelman linjauksista painotuksiltaan. Sen lisäksi se luo paljon sitä vahvemmin progressiota joka tarjoaa jokaiselle yhteiskunnassa jotakin uutta ja parempaa.

YKSILÖN MAHDOLLISUUKSIEN EDISTÄMINEN

Yksilön mahdollisuuksien edistäminen tarkoittaa kokonaan ilmaista kaikille saatavilla olevaa terveydenhuoltoa, ilmaista kaikille saatavilla olevaa akateemista ynnä ammatillista koulutusta, riittävän vapaa-ajan takaamista ja kunnollista yhteiskunnan tukea haastavien elämäntilanteiden suhteen.

Ilmainen terveydenhuolto ja koulutus, sekä kunnollinen sosiaaliturva ovat täysin käsiemme saavutettavissa. Rahoitus hoituu verotuksen progressiota koventamalla, veropohjan vahvistamisella sekä talouden kilpailukykyä kasvattamalla. Talouden kilpailukyky kasvaisi parhaiten lisäämällä tuottavia julkisia investointeja. 

RUNSAUS

Runsaus viittaa tässä siis ajalliseen runsauteen ja materiaaliseen vaurauteen. Materiaalisen vaurauden toteutuminen ei suomalaisessa yhteiskunnassa ole ongelma. Eikä se olisi luokasta riippuvainen seikka, mikäli ehdottamaamme politiikkaa toteutettaisiin kattavasti. Sillä sen vaikutukset köyhyyden vähentymiseen olisivat pikaisesti nähtävissä. 

Siispä keskittykäämme tähän ajalliseen runsauteen. Sen saavuttamiseksi on otettava harppaus reiluudessa. Länsimaissa työntekijän tehokkuus on kasvanut 100% menneen vuosisadan kuluessa, samalla palkat ja vapaa-aika eivät ole lisääntyneet. Tämä johtuu siitä, että ei kapitalistia kiinnosta sinun hyvinvointisi taikka vapaa-aikasi vaan niiden omien voittojen koko. Selvää kuitenkin on, että sitä vapaa-aikaa ei ole niin paljoa mitä ihminen ansaitsee nykyisessä yhteiskunnassa, eivätkä palkat ole niin suuret mitä niiden tulisi olla suhteessa työpanokseen.

TIETOPOHJAINEN YHTEISKUNTA JA DIGITALISAATIO

Vasemmistoliiton tavoitteena on sivistysyhteiskunnan kunnianpalautus! Tähän tehokkain väline on toisen asteen koulutus. Lukion pakolliset kurssit syyniin, sillä olisi ihan perusteltua, että myöskin yhteiskuntafilosofian kurssi (Fi3) olisi pakollinen. Demokratia ei toimi ja voi hyvin mikäli ihmiset eivät ymmärrä sen legitiimiyttä. On myöskin täysin selvää, että populistinen ja fiktioon perustuvan politiikan tekeminen kävisi mahdottomaksi mikäli ihmisten yhteiskuntafilosofista sivistystä vahvistettaisiin. Tätä tietenkään Kokoomus taikka varsinkaan Perussuomalaiset eivät halua tehdä, sillä se olisi epäsuotuisaa heidän opportunismilleen.

Toinen keskeinen keino olisi Ylen uudistaminen ja innovatiivinen kehittäminen. Yle voisi ottaa asiakseen esimerkiksi opetuskäyttöön soveltuvien dokumenttien paljon nykyistä laajemman tuottamisen. Samalla Ylen tarjontaa tulisi muutenkin kehittää entistä sivistävämpään, mutta myös viihdytyksestä vastaavaan suuntaan. Tarvitaan siis filosofiaa, psykologiaa, sosiologiaa, taloustiedettä ja muita vastaavanlaisia humanistisia teemoja käsittelevää dokumenttitarjontaa. Tämän lisäksi tarvitaan laatusarjoja Yle Areenaan, niin kotimaisia kuin myös ulkomaalaisia. 

Digitalisaation edistäminen olisi asia, jonka asema uuden hyvinvointivaltion luomisessa on aivan keskeinen. Kriittinen digitaalisen kommunikaation mahdollistava infrastruktuuri tulisi kansallistaa ja täten taata kaikille ilmainen pääsy Internettiin. Tämän lisäksi erilaiset viranomaissivustot tulee saattaa kätevämmin yhden keskusosoitteen alaisuuteen. Tarvitaan sivusto jolta pääsee tarkastelemaan KELA-palveluita, itsestä kerättyjä tietoja, verotietojaan ja niin edelleen. Vastaavasti tälläiseltä sivustolta tulisi kyetä varaamaan aika terveysasemalle taikka muihin vastaaviin julkisiin palveluihin. Niittinä tähän digitalisaation utopia-arkkuun toteamme, että jokaisella suomalaisella tulisi olla digitaalinen henkilötietovarmenne (tuttavallisemmin mobiilivarmenne) syntymästään saakka. Omiin tietoihin käsiksi pääseminen ja listattujen palveluiden saavutettavuus ei saa olla kiinni siitä onki yksilöllä hallussaan pankkitunnuksia vaiko ei, sillä monilla nuorilla ei ole. 

Kirjoittaja:

pääkirjoittaja Johan J. Valli  

Oikeiston pakkomielle Yleisradiosta

Viime aikoina oikeiston pakkomielle Yleisradiosta, tuttavalisemmin Ylestä, on saavuttanut uudet ja entistäkin faktoista vapaammat mittasuhteet. Perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen vaatii sisältöihin puuttumista, joka on jo askel sellaiseen kehityssuuntaan jossa äärioikeisto alkaa kaventamaan modernin ajan länsimaalaiselle demokratialle tyypillistä uutismedian toiminnan vapautta. Vastaavasti Kokoomus ajaa leikkauksia Ylen rahoituksesta. Jonkin asteiset budjetin pienennykset tuskin olisivat mikään maailmanloppu, mutta nousee aiheellinen epäily miksi Kokoomus tätä asiaa ajaa. Ylen rahoitus on niin pieni osa Suomen julkisesta taloudesta, ettei sieltä mitään rationaalisia säästöjä saa kasaan. Kaiken lisäksi, jokaisen poliitikon etenkin tulisi tietää, että Yle rahoitetaan erillisellä omalla verollaan. Todennäköistä on, että Kokoomus haluaa pienentää Ylen roolia, jotta yksityisen pääoman omistamilla mediataloilla olisi enemmän markkinatilaa. Tämän myötä niiden omistaja tahoilla olisi luonnollisesti suuremmat voitot tiedossa. 

Vaikka Kokoomuksen täysin epärealistinen politiikka niin ikään on epäoptimaalista suomalaisen yhteiskunnan kannalta, myös tämän asian suhteen, niin huolestuttavinta on Perussuomalaisten menettely tässä asiassa ja monissa tulevissa. Sebastian Tynkkysen ulostulot olivat taasen kerran paikallaan oleva muistutus siitä, että kyseessä on täysiverinen äärioikeistolainen liike. Jokaiselle on selvää, että äärioikeistolaisuuden poliittinen sisältö ei ole koskaan edistänyt sanan vapautta, mielipiteen vapautta, uutisoinnin vapautta tai laajemminkaan vahvan moraalisen legitiimiyden omaavien ihmisoikeuksien toteutumista. 

Tässä on myös hyvä nostaa pöydälle äärioikeistolle tyypillinen piirre. Kyseeessä on niin tyypillinen piirre, että sitä voisi luonnehtia jopa koko äärioikeistolaisen politiikan luonnetta määritteleväksi. Äärioikeistolla on tapana esiintyä kansan syvien rivien asianajajana. Näin menetteli Mussolini ja Hitler, sekä lähivuosilta Donald Trump ja Vladimir Putin. Suomessa Perussuomalaiset ovat harjoittaneet samaa, jo ennen kuin fasistit ottivat puolueen haltuunsa. Sebastian Tynkkynen ja monet muut keskeiset Perussuomalaisen puolueen aktivistit ovat linjanneet hyvin kriittisesti Yleen suhtautuvia näkökantojaan aktiivisesti viime päivinä, mutta miksi? Olettaisi, että puolue jonka nimi on "Perussuomalaiset" pyrkisi edistämään perus suomalaisen väestön (ns. tavallisen kansan) etuja. Ylen vastustaminen ei kuitenkaan selvästikään kuulu tähän, sillä Yle ja Yle Areena ovat olleet vuosia peräkanaa jo, suomalaisten korkealle arvostamia brändejä. Vielä painavampaa huomioitavaa edustaa se fakta, että Yle Areena on Suomen suosituin suoratoistopalvelu. Yle Areena pesee siis HBO'n ja Netflixin, se on kansallisylpeyttä vaativa saavutus. Yle siis palvelee, kristallin kirkkaasti, onnistuneella tavalla suomalaista yhteiskuntaa. 

Tästäkin huolimatta "isänmaan asiaa" korostavat puolueet suorastaan vastustavat Yleä, ja siten eivät todellakaan tosiasioiden areenalla aja sitä isänmaan asiaa. Tämä kuitenkaan tuskin yllättää ketään tolkun ihmistä. 

Kirjoittanut: 

pääkirjoittaja Johan J. Valli

Tärkein sitaatti yhteiskuntafilosofiassa, tärkein sitaatti etiikassa

Tänään minulle nousi mieleen vanha sitaatti (filosofian näkökulmasta kuitenkin kohtalaisen tuore) joka on mielestäni tärkein asia ymmärtää hyvästä yhteiskunnasta. Kyseessä on toteamus, jonka Karl Marx itse teki tunnetuksi.

 

 

JOKAINEN KYKYJENSÄ MUKAAN, 

JOKAISELLE TARPEIDENSA MUKAAN.

(eng."From each according to his ability, to each according to his needs.")

Suoraan sanottuna tämä on erinomainen lähtökohta yhteiskunnalle, joka on rakennettu ihmisille. Tarkoittaen tietenkin yhteiskuntaa joka on oikeudenmukainen ja mahdollistaa kaikista suurimmalla optimaalisuudella ihmisten uniikkien potentiaalien realisoitumisen. 

Marx vältteli oikeudenmukaisuudesta ja etiikasta puhumista. Johtuen mainittujen konseptien sopimattomuudesta hänen rakentamaansa tieteelliseen teoreemaan yhteiskunnan materiaalisesta kehityksestä. Monet muut vasemmistolaisiksi luettavat filosofit ja poliitikot ovat kuitenkin vedonneet myös eettisiin perusteisiin näkökannoissaan. Koen tämän itselleni samaistuttavammaksi, sillä filosofia on minulle suurin intohimoistani. Filosofiassa etiikka lukeutuukin yhteen ihan niistä kaikista kiinnostavimmiksi kokemistani osa-alueista. Tästä syystä olen aina pitänyt itseäni moraali-sosialistina, sillä yhteiskuntafilosofiassani ja poliittisissa näkökannoissani korostuvat eettiset periaatteet. Johtuen siitä, että ne antavat loogisuuden legitiimiyden yhteiskunnallisille olosuhteille jotka nykymuotoisessa yhteiskunnassa oikeutetaan ainoastaan normeina ja sopimuksilla. Moraali-sosialistin käsite onkin muotoutunut juurikin siltä pohjalta, että suurin osa sosialistisista liikkeistä ei ole vedonnut oikeutuksissaan etiikkaan. Joten se on sikäli käyttämättä jäänyttä potentiaalia toistaiseksi. 

Se miten kaikki tämä etiikan ja sosialismin suhde linkittyy sitaattiin, jonka tulisi olla tämän artikkelin keskiössä, johtuu juuri sen selvästä moraalisuudesta. Immanuel Kant ei ollut vasemmistolainen, kertoo kuitenkin jotakin ihmiskunnan vivahteikkuudesta, että hänen deontologinen etiikkansa on paljon yhteensopivampi vasemmistolaisuuden kuin oikeistolaisuuden kanssa (käytän näitä poliittisia määreitä ennen kaikkea siinä kontekstissa, miten ne toteutuvat tänä historian aikakautena). Tämä sitaatti joka etenkin Marxin lausumana tunnetaan, onkin täysin yksi yhteen Kantin etiikan kanssa. Jälkimmäisen kategorinen imperatiivi tunnetusti kuuluu...

KOHTELE JOKAISTA IHMISTÄ PÄÄMÄÄRÄNÄ ITSESSÄÄN, ÄLÄ KOSKAAN AINOASTAAN VÄLINEENÄ PÄÄMÄÄRÄÄN.

(Tarkempi Kantin oma muotoilu kuuluu...“Act in such a way that you treat humanity, whether in your own person or in the person of any other, never merely as a means to an end, but always at the same time as an end.” ~ Grounding on Metaphysics of Morals, Immanuel Kant)

On kristallin kirkkaasti vilpittömän ja loogisen mielen saavutettavissa, se ymmärrys, että hyvä politiikka ja yhteiskuntafilosofia on ainoastaan sellaista jossa jokainen ihminen on itsessään yhteiskunnallisen toiminnan, parhaimmillaan kehityksen, päämäärä. Koskaan ei saa olla siten, että yhteiskunnan ihmiset olisivat ainoastaan välinearvoisia yhteiskunnalle. Se on moraalittomuutta, jota saamme joka päivä todistaa.

Kirjoittaja: 

pääkirjoittaja Johan J. Valli